Helsingissä,
Kustannus Oy Minerva,
1929.
1.
Kuninkaallisen linnan vahtisotilaat tekivät kunniaa. Upeapukuinen
lakeija riensi nopsajalkaisena vetäisemään vaununoven syvään
kumarrellen auki, ja hintelä, yksinkertaisessa asussa esiintyvä,
pienikasvuinen mieshenkilö, herra Schering Rosenhane, Ruotsin
valtiokansleri ja kuningataräiti Maria Eleonoora erikoinen suosikki,
nousi tutajavin askelin komeisiin vaunuihin. Hän oli tänäänkin menossa
leskikuningattaren pieneen, syrjäiseen linnaan, joka kohosi ankarana ja
koruttomana Fyrisvallin lehtojen keskeltä.
Mitään hyvää viestiä hän ei varmaankaan tuonut Upsalasta ja
kuninkaallisesta linnasta, sillä hänen pitkä nenänsä kuumotti entistä
murhemielisemmän näköisenä hänen ryppyisistä kasvoistaan. Kun hän
tervehti Kustaa Aadolfin leskeä, sujui kolminkertainen kumarrus häneltä
niin onnettomasti, että kuningattarenkin ankarille, ilottomille
kasvoille liukui hymyn varjo.
— Kas niin, mitä uutta teillä on kerrottavana tyttärestäni, herra
kansleri? Onko hän vihdoinkin tehnyt päätöksensä?
Maria Eleonoora viittasi keveällä kädenliikkeellä vierastansa istumaan.
— Hän ei ole sitä tehnyt, majesteetti! Juuri siksihän alankin olla
aivan neuvoton!
Avuttomasti huoahtaen kansleri sipaisi kädellään arveluttavasti
harvenneita hiussuortuviaan ja jatkoi sitten puhettaan.
— Mutta kunpa siinä olisikin kaikki! Siinä tapauksessa asiasta kyllä
selvittäisiin, jos hänen korkeutensa Kaarle Kustaa kerran ikävystyttää
kuningatarta niin sanomattomasti! Miksikäpä pitäisikään juuri
zweibrückeniläisen kerran joutua kantamaan Ruotsin kruunua.
— Armollinen majesteetti, jalo serkkunne Preussin vaaliruhtinas
Freedrik Wilhelm on tuonnottain tiedustellut, saisiko hänen poikansa
suosiota kosijana — sillä tavoinhan keinot kyllä keksittäisiin!
Kauheinta on kuitenkin — ah, minä tuskin tohdin toistaa sanoja,
jotka hän tiukkaan ja miesmäiseen tapaansa tänään minulle nakkasi —
että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kristiina aikoo — —, hän
nielaisi pari kertaa sekä löyhytteli hatullaan viileyttä kuumenneille
kasvoilleen — aikoo suorastaan luopua kuninkuudesta!
— Mitä se tietää?
Maria Eleonoora oli kavahtanut seisaalleen ja mitteli perin kiihtyneenä
huoneen lattiaa. Varomattomasti vanutteli hän hienoa pitsikudosta
luisevissa käsissään ja heitti sen sitten menemään.
— Mitäkö se tietää? Ah, olen aivan suunniltani, kun olen joutunut
tuomaan näin onnetonta viestiä teidän majesteetillenne! Mitä se tietää?
Niin — hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Kristiina aikoo —
luopua valtaistuimestaan, aikoo vierittää kuninkuuden raskaan taakan
ainaiseksi harteiltaan!
— Mitä? Sellainenko tosiaankin on Kustaa Aadolfin tytär, hallitsijan,
joka pakotti koko maailman jalkainsa juureen?
Brandenburgittaren rumat kasvot kuvastivat tavatonta kiihkoa, ja hänen
terävillä poskipäillänsä paloi kaksi vastenmielisen näköistä punaista
täplää hänen alkaessaan uudelleen astella edestakaisin.
— Tuo pahantapainen lapsi on saatettava järkiinsä, hänelle on
selitettävä, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin hänen mielettömät
oikkunsa! Teidän velvollisuutenne se on, herra kansleri.
— Aivan oikein, majesteetti! Suvaitkaa kuitenkin ottaa huomioon, että
tuo pahantapainen lapsi — on parahiksi täyttänyt kahdeksankolmatta
vuotta! Majesteetti, siinä iässä hänellä on oikeus toimia mielensä
mukaan! Hänen majesteetillansa Kristiinalla on muuten miehekästä
päättäväisyyttä siinä määrin, ettei minun kaikista suostutteluistani
olisi suurtakaan apua. Yksi ainoa toivonsäde minulla vain on vielä,
majesteetti!
— Ah, kaikki ei siis vielä ole hukassa, te siis vielä tiedätte keinon,
jolla pahin on vältettävissä. Puhukaa, herra kansleri! Selittäkää se
minulle! pyyteli kuningataräiti.
— Viimeisenä keinonani, armollisin majesteetti, on — — kreivi Tott!
Tiedättehän, että viime juhlassa hän herätti hänen majesteettinsa
Kristiinan erikoisen mieltymyksen. Kuningatar on osoittanut hänelle
aivan erikoista suosiota ja lahjoittanut hänelle flandriaiaisen
mielikkiratsunsa, suosionosoitus, joka on eittämättömästi harvinainen.
Kreivi Tott miellyttää kuningatarta. Ja miksikäpä ei? Hän on kohtelias
kavaljeeri, puhuu oivallisesti ranskaa sekä italiankieltä, tuntee
klassikoita, laulaa, tanssii, soittaa ja on peloton miekkailija,
kuten viimeksi pidetyssä juhlassa kävi ilmi. Kaiken kukkuraksi
hän on ikivanhan suvun jälkeläinen. Hänestä voitaisiin tehdä
herttua! Ehkäpä kuningatar suostuisi hänen tähtensä jättämään
vallastaluopumissuunnitelmansa!
Maria Eleonoora oli astunut aivan kanslerin äärelle.
— Tarkoitatteko, että kreivi Tott tulisi, Kustaa Aadolfin perinnön
vaalijaksi — — —
Lause jäi häneltä keskeneräiseksi. Hänen katseensa liukui etsivänä
kautta koruttoman huoneen pysähtyen vaatimattomaan öljymaalaukseen,
joka esitti hänen puolisoaan kuningas Kustaa Aadolfia ratsunsa selässä.
— Miksikä ei? Ainahan hän zweibrückeniläisen veroinen on, ja sitäpaitsi
— — hän on kelpo luterilainen. Vain viittaus häneltä, ja Macedo
etunenässänsä jesuiitat ennen pitkää kaikkoaisivat Upsalan hovista
Roomaan. Hurskaiden isäin vaikutus — olkoon, että se kohdistuukin vain
puhtaasti tieteellisiin kysymyksiin — hänen majesteettinsa Kristiinaan
tuntuu minusta ylipäänsä perin turmiolliselta! Näin ollen minusta
näyttää, että vain kreivi Tottin avulla kykenemme selviytymään pulasta!
Entä teidän majesteettinne? Saanko lähtiessäni tästä linnasta mukaani
armollisimman suostumuksenne ja myöntymyksenne?
— Kyllä, herra kansleri! Mitä suosiollisimmin Maria Eleonoora ojensi
hänelle luisevan kätensä, jonka hän vei kunnioittavasti huulillensa.
— Kaikki on siis päätetty! Jo iltapäivällä kutsun kreivin palatsiini
ja keskustelen hänen kanssaan asiasta. Hänhän on suurenmoinen ihminen!
Järkevä ja harkitseva mitä suurimmassa määrin.
— Hän ei varmaankaan tule kieltäytymään, jos näkee hyötyvänsä asiasta.
Olen siitä vakuutettu!
— Toivokaamme sitä, herra kansleri! Älkääkä unohtako, että teidän
on kokonaan jätettävä tyttäreni huomioonottamatta laatiessanne
suunnitelmianne ja laskelmianne. Kysymyksessä ei ole kuningattaren etu,
vaan valtakunnan etu. Valtio on kaikki, sanoi suuri isänikin aikoinaan,
kansalainen ei mitään! Älkää unohtako, että Kristiinakin on vain
kansalainen, jos kohta maan korkein! Päättäkää miten hyväksi näette,
mutta älkää milloinkaan unohtako, että kysymyksessä on Kustaa Aadolfin
perintö!
* * * * *
— Meibom, vaikka teillä olisikin kymmenesti etusija puheillepääsyyn —
niin minun _täytyy_ saada puhutella kuningatarta ensiksi. Kuuletteko!
Minun _täytyy!_
Kääpiömäinen oppinut, jonka rujoa vartta verhosi pitkä, musta kauhtana,
mitteli paheksuvin katsein nuorta henkivartioston everstiä, joka
halusi riistää häneltä etusijan. Jos kohta hänestä, Meibomista, ei
ruumiinvoimiin ja ulkomuotoon nähden ollutkaan kreivi Magnuksen
kilpailijaksi, jos kohta nuoren upseerin salamoiva haarniska
miellyttikin kuningatarta enemmän kuin hänen kunnioitusta herättävä
tiedemiehenviittansa, nautti hän hovissa sittenkin miltei yhtä suurta
arvonantoa kuin toinenkin.
Olihan hän nuoren kuningattaren opettaja, ja tämä oli yhtä älykäs ja
oppinut kuin mikä senaikainen oppiarvon saanut maisteri hyvänsä.
Ihan hiljattainkin oli Upsalan yliopiston holvikattoisessa aulassa
pidetty henkinen voimanmittely, ja nuori kuningatar oli saanut
väitöskirjallansa ensimmäisen palkinnon.
Ja hänenkö olisi pitänyt väistyä nuoren kreivin tieltä, joka ei.
pystynyt muuhun kuin latelemaan Kristiinalle kohteliaisuuksia, joita
tämä — Herra paratkoon — kaikeksi onnettomuudeksi kuunteli liiankin
mielellään. Kamaripalvelija, jonka askeleita Praagin linnasta peräisin
olevilla upeilla lattiamatoilla ei ollut lainkaan kuulunut, keskeytti
hänen mietteensä.
— Kreivi Magnus Gabriel de la Gardie!
Nuori eversti suoristi ryhtihän.
— Älkää panko pahaksenne, oppinut herra — mutta koska kuningatar itse
käskee!
Suupielet hymynkareessa hän katseli Meibomin suuttunutta ilmettä.
Sitten hän seurasi kamaripalvelijaa, joka kunnioittavana avasi raskaan
tammioven.
— Jätettäköön meidät kahden kesken ja muut odottavat eläkööt toivossa!
Eversti ja kreivi Magnuksen selostus henkivartioston uusinnasta vienee
aikaa kohtalaisen kauan! kuului Kristiinan ääni.
Kuningatar, joka nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja riensi ripein
askelin everstiä vastaan, oli pituudeltaan tuskin keskimittainen. Hänen
otsansa oli leveä, silmät kauniinmuotoiset ja tuliset. Nenän kaari
oli jalo sekä rohkea, suu ennemminkin suuri kuin pieni, mutta hyvin
viehättävä. Hänen äänensä helähti sointuvana hänen nyt kääntyessään
everstin puoleen.
— Meibom kai oli taas joltisenkin mustankipeä, rakas Magnus! Miesparka
ei yhä vieläkään käsitä, että nainen saattaa lukea Horatiusta sekä
keskustella Platonin viisaustieteestä samalla kuin hänen silmänsä sekä
sydämensä mieltyvät komeaan henkivartioston everstiin!
— Voi sinua!
Hämillään ja ryhdikkäänä Magnus seisoi hänen edessänsä vaaleahiuksinen
pää painuneena kuin koulupojalla.
— Sinähän vain leikittelet minulla, Kristiina! Kuinka usein olenkaan
istuessani yksinäisessä kammiossani sinua ajatellen sanonut itselleni:
Magnus, olet aikamoinen aasi! Rakastat niin, että olet toisin ajoin
rakkaudenkiihkosta aivan suunniltasi, mietit mitä ihanimpia sanoja,
joita aiot sanoa rakastetullesi, kun taas saat katsoa hänen ihaniin
silmiinsä — ja kun niin tapahtuu — seisot rakastamasi naisen ääressä ja
— — ja — — —
— Ja olet kuitenkin aikamoinen jöröjukka, joka pystyy vain
viisastelemaan sekä nurkumaan, niinhän?
Kristiinan kaunismuotoinen, suurehko käsi siveli hellästi hänen
partaista poskeaan.
— Muut sinun sijassasi riemuitsisivat, Magnus, tietäisivätpä ehken
myöskin, mikä kavaljeerin velvollisuus on!
— Kristiina!
Rajusti kietaisi toinen molemmat käsivartensa hennon kuningattaren
hennoille uumille, pusersi häntä kuumasti rintaansa vasten.
— Kun tietäisin, että todellakin minua rakastat, että tämä ei ole vain
oikkua, kanssani leikittelevän kuningattaren oikkua, niin — —
— Mitä sitten?
— Kristiina, manalaankin menisin tähtesi, jos minut sinne lähettäisit.
— Manalaanko? Niinkö todellakin, sinä jöröjukka?
Leppeänä hiveli kuningattaren katse toisen voimakasta olemusta. Sitten
hänen äänensävynsä kokonaan muuttui, ja hän kävi vakavaksi.
— Istuhan, Magnus! Hän viittasi kirjoituspöydän äärellä olevaan
tuoliin. Istuhan ja kuuntele, mitä minulla on sanottavana. Lausuit
pelkääväsi, että — — mieltymykseni sinuun on vain kuningattaren oikkua.
Voit rauhoittua! Vain muutamia päiviä vielä, enkä minä enää ole oleva
kuningatar, ja silloin — —
— Mitä puhutkaan, Kristiina?
Nuori jättiläinen oli kavahtanut seisaalleen ja tuijotti kuningatarta
tietämättä mitä ajatella.
— Sitä, että ensinnäkin on sinun käytävä taas istumaan! Ja kuuntelehan
nyt rauhallisesti. Olen kyllästynyt hallitsemiseen. Olen perinpohjin
väsynyt olemaan vain suuren isäni tytär, isän, jonka todellisesta
suuruudesta Euroopassa sitäpaitsi toistaiseksi ollaan sangen
erimielisiä. Sitäpaitsi — minulle tyrkytetään puolisoksi Kaarle
Kustaata, tuota naurettavaa narria, jonka posliininsiniset silmät
muistuttavat lammasta eikä suinkaan ihmistä. Brr — minua puistattaa
ajatellessani, että hänen rakkautensa tulisi osakseni.
Kuten usein olen sinulle valitellut, tahtoisin avaraan maailmaan,
tahtoisin tutustua henkilöihin, joille en ole pelkkä kuvatus ja
kuningatar. Olen väsynyt hallitsemiseen enkä ole salannut asianlaitaa
kansleriltakaan. Hän on kylläkin huikeasti ruikutellut sekä rukoillut
vedoten manallemenneen herra, isäni kuvaan. Hyötynyt hän ei ole siitä.
Ja käsitettyään, etten piittaa zweibrückeniläisestä lainkaan, on hän
tarjonnut minulle toista sulhasmiestä!
— Ja hän on — — —?
Kreivin poskipäät punehtuivat arveluttavasti, kun hän teki ripeän
kysymyksensä.
— Hän on — mutta suvaitkaa ensin hieman tyyntyä, jalo herra eversti,
myhäili Kristiina. — Hän on — — ettehän te sitä kuitenkaan arvaa —
kreivi Tott, eikä kukaan muu!
— Sitä ajattelinkin, puuskahti Magnus sanomaan vasten tahtoaan. —
Puolisoksesi siis annettaisiin tuo naurettava narri, jolle osoitit
viime juhlassa suosiotasi siinä määrin, että hän on siitä pitäen
pitänyt nenäänsä monin verroin entistä pystympänä.
— Kanslerille, joka ryhtyi omasta alotteestaan kreivin puhemieheksi,
olen ilmoittanut —
— Suostuvasi! puuskahti nuori eversti sanomaan nauliten katseensa
kuningattaren keimailevasti hymyileviin kasvoihin ikäänkuin olisi
toisen katseesta ollut luettavissa elämä tai kuolema.
— Kylläpä jöröjukkani osaa kiivastua! Enpä olisi moista uskonutkaan!
Taas siveli Kristiina toisen vaaleita kiharoita. — Mutta rauhoituhan,
Magnus, luonnollisesti olen antanut hänelle saman vastauksen kuin
silloinkin, kun hän tarjosi minulle Kaarle Kustaata. Olen sanonut
hänelle, että en ylipäänsä menekään naimisiin, vaan haluan noudattaa
Englannin neitsytkuningattaren esimerkkiä. Ainoakaan mies ei ole
ylpeilevä siitä, että on johdattanut minut alttarille.
— Enkö minäkään?
— Et sinäkään, ystäväni! Olen kuitenkin valinnut sinulle paljon
paremman osan. Sinusta on tuleva matkamarsalkkani; kun lähden avaraan
maailmaan, olet ratsastava rinnallani ja ainiaan jakava sekä suuret
että pienet murheeni! Onko henkivartioston eversti Magnus Gabriel de la
Gardie siihen suostuvainen?
Vastauksen asemasta jättiläinen hetkeksi nosti kuningatarta niin
korkealle, että tämä oli miltei päänmitan häntä pitempi. Sitten hän
pusersi Kristiinan rajusti rintaansa vasten.
— Olenko minä siihen suostuvainen, Kristiina! Olenko minä siihen
suostuvainen! Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa heittää vihatun
hovietiketin kammitsat menemään! Päästä näkemään sinun kerallasi
maailmaa! Sano, Kristiina, milloin asia ratkaistaan, niin että saan
riemuita siitä!
— Ensimmäiseksikolmatta toukokuuta on valtiopäivät kutsuttu koolle
Upsalaan, Magnus! Sen päivän jälkeen ei Ruotsin kruunu ole enää
pusertava otsaani. Sitten käy matka Brysseliin, missä luovun isäini
uskosta.
— Aiot — ruveta katolilaiseksi?
— Aion, Magnus! Älä kysy, minkä takia en enää tunne voivani hyvin
luterilaisen kirkon helmassa. Riittää — niin on! Ota ajasta vaari
täydentääksesi tietojasi espanjankielessä, sillä habsburgilaisen
arkkiherttuan hovissa Brysselissä mainitaan vietettävän sangen iloista
elämää! Ja jätä minut nyt yksin, Magnus! Minulla on vielä paljon
huollettavanani, sillä hallitsijattaren velvollisuudet ovat vakavia.
Suudelma vielä, kömpelö jöröjukkani, ja näkemiin valtiopäivillä! Kunhan
ne vain ovat ohitse, tarvitsee minun enää — olla vain nainen!
2.
Toukokuun ensimmäinenkolmatta vuonna 1654 oli aurinkoinen kevätpäivä,
ja koko Upsala sädehti heleässä päivänpaisteessa. Kaupungissa oli
jo päiväkausia vallinnut kuumeinen kiihtymys, sillä valtiopäiväin
avajaisethan olivat näytelmä, jonka näkemisestä Upsala ei saanut iloita
kovinkaan useasti. Kaduilla tungeskeli ihmisiä, jotka ihmettelivät
Göötanmaan herrain upeata asua, nauroivat kuollakseen vermlantilaisten
nahkalakkeja ja tappelivat kultarahoista, joita muuan lihava
ongermanlantilainen kauppaherra viskeli rahvaalle.
Ja peitsiniekkain airueiden ratsastaessa valkoisilla hevosillansa
täyttä neliä kuninkaalliseen linnaan vievää jyrkkää katua pitkin oli
innostus rajaton. Laulettiin, huudettiin, hurrattiin, nuoret tytöt
heittivät uljaille ratsastajille lentosuudelmia, torailevat äidit
pidättelivät tyttäriään vaaleista palmikoista pitäen, lapset kirkuivat
joutuessaan väkijoukon jalkoihin. Uumajan lappalaiset kaupittelivat
sokerihunajaansa, päihtyneet merimiehet tappelivat, sinipukuiset
kaupunginvartijat erottivat riitaveikkoja ja veivät pahantekijöitä
toruskelevan oikeudenpalvelijan pakinoille, koirat haukkuivat, sillä
niistä ei piitattu, jäivätpä ne kiireessä vielä vaille ruokapalaakin,
naurusuiset kapakoitsijat korjasivat taskuihinsa riikintaalereita,
joita olutta janoava yleisö liiankin auliisti kantoi kapakoihin,
professorit ja valtaherrat jauhoittivat kiharaisia tekotukkiaan
vieläkin kerran, ennenkuin arvokkaasti asettivat ne päihinsä, sillä
olihan valtiopäiväin sekä kuningattaren nähden toki esiinnyttävä
kunnialla — — —
Kolme fanfaaria!
Koristeellisissa pinkokauluksissa upeilevat nuoret torvenpuhaltajat
panivat parastansa. Sen näki heidän ankarasti punottavista poskistaan
heidän laskiessaan torvensa huuliltaan. Kuninkaallisen linnan
valtaistuinsaliin vievät raskaat tammiovet aukenivat jo. Verkalleen
täyttivät juhlapukuiset valtiopäivämiehet salin.
Herrat jakautuivat juhlallisin askelin kahden puolen valtaistuinta.
Ruma Söödermanlannin herttua keskusteli kuiskaten holsteinilaisen
herran keralla, joka arvoltaan oli Lyybekin piispa ja jonka ihraleuka
tänään tärähteli kiihtymyksestä. Eräässä nurkassa seisoskeli nöyränä
Sulim Pasha, Suur-turkin täysivaltainen edustaja, kun taas alituiseen
tanssiaskelin liikkuva kreivi Tott oli kutsunut luokseen hovipojan,
joka pyyhkieli viimeisetkin pölyt hänen korkeavartisista saappaistaan.
Salin parvekkeella, jonne veivät leveät, leijonain vartioimat
kiviportaat, istuivat naiset samettilavitsoilla. Vaaleat tukkansa,
joiden runsaus muulloin antoi heille niin paljon vaivaa, olivat he
tänään sirosti sidelleet tiheäsilmukkaisiin silkkiverkkoihin, joihin
oli kirjottu turkkilaista kultarihmaa, ja leyhyttelivät afrikkalaisen
strutsin höyhenistä valmistettuja jättiläisviuhkojaan, vaikka silkkisen
hipiän keveä värinä ei suinkaan todistanut heidän olevan kuumissaan.
Mutta siihen aikaan oli viuhkakieli Upsalassa muotina, ja alhaalla
salissa seisoskelevat komeapukuiset herrat ymmärsivät siroa
merkkikieltä liiankin hyvin, vaikka he silmäilivätkin parvekkeelle vain
salavihkaa silloin tällöin.
Henkivartiosto marssi nyt saliin kilisevin kannuksin. Parvekkeella
istuvain naisten viuhkat vaipuivat, ja salaamatta ihastustaan he
ihailivat värikästä näkyä. Erikoisesti kääntyivät kaikkien katseet
eversti ja kreivi Magnuksen nuorekkaaseen, raikkaaseen olemukseen.
Maan valtaherrat rykäisivät vieläkin kerran ja pyyhkäisivät
hansikoiduin käsin juhlapuvustaan viimeisen pölyhiukkasen, sillä
henkivartioston saapuminen oli merkkinä kuningattaren pikaisesta
tulosta. Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa äskeistä mahtavampana,
juhlallisempana torventoitotuksena.
Kumaraisena saapui kansleri Schering Rosenhane saliin. Hänen raihnainen
olemuksensa upeili loisteliaassa puvussa, joka painoi niin raskaana
hänen hartioitansa, että hän kykeni pysyttelemään pystyssä vain
nojautumalla kultaiseen kanslerinsauvaan.
Nyt hän seisoi keskellä salia, ja kunnioittavasti tervehtivät
valtaherrat häntä. Hän löi sauvallaan kolmasti marmorilattiaan, johon
oli tänään levitetty raskaita flandrialaisia mattoja, Praagin linnasta
peräisin olevaa ryöstösaalista.
— Hänen majesteettinsa kuningatar! — Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Zweibrückenin perintöprinssi Kaarle Kustaa!
Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa riemukkaasti, liikutetusti
helähtäen!
Ja sitten saapui Kristiina seurassansa perintöprinssi, jonka
ilmeettömät, nukkemaiset kasvot näyttivät tänään huomattavasti
entistäänkin persoonattomammilta. Sirostellen, pöyhkeilevästi pidellen
serkkuansa kädestä hän johdatti kuningattaren valtaistuimelle.
Kristiina oli pukeutunut valkeaan silkkipukuun, jossa hänen vartalonsa
näytti tavallista kookkaammalta ja suuremmalta. Hänen valkeilta
olkapäiltänsä riippui raskas kuninkaallinen vaippa, jonka suunnatonta
laahusta kaksi hovipoikaa kantoi. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa
valuivat kaikessa runsaudessaan kuningasviitalle, ja hänen päässänsä
oli kuninkaallinen kruunu, joka loi kalvaille kasvoille marttyyrin
ilmeen. Oikeassa kädessänsä hän piteli valtikkaa, jonka päässä
valtakunnanomena loisteli kultaisena pallona. Valtaistuimen ääreen
saavuttuaan hän nousi sinne vievät askelmat verkkaisin, arvokkain
askelin, sitten hän kääntyi seisaalleen jääden valtiosäätyjen puoleen:
— Jalot herrat, rakkaan isänmaamme neuvonantajat ja suojelijat!
Kotikonnuiltanne, aurankurjesta ja peltosaraltanne olen kutsunut teidät
tänne neuvotellakseni kanssanne maan asioista vielä kerran.
Astuessamme tänään eteenne haluamme julkituoda teille, etteivät
heikon naisen voimat enää riitä johdattamaan rakkaan isänmaamme
kohtaloita sillä tavoin kuin rakastetun isämme ja teidän unohtumattoman
hallitsijanne kuningas Kustaa Aadolfin perintö velvoittaa. Siksi olemme
päättäneet luopua kuninkaallisesta vallastamme jättäen sen ansiollisen
kanslerimme Schering Rosenhanen käsiin, jonka kädestä sen aikoinaan
vastaanotimme!
Tällä hetkellä en siis enää ole kuningattarenne, vaan ainoastaan
valtakuntani kansalainen. Vallastaluopumukseni olen tehnyt teille
tiettäväksi, ja niinmuodoin luovutan kuninkaalliset arvomerkkini
käsistäni!
Hän astui saliin ja ojensi polvistuneelle kanslerille kruununsa, antoi
raskaan kärpännahkaviitan valua hartioiltansa ja laski valtikan sekä
valtakunnanomenan samettityynylle, jota polvistunut hovipoika piteli.
Sydänjuuriaan myöten liikutettuna kansleri ryhtyi vastaamaan hänelle:
— Jumala, joka johdattaa niin hyvin ihmisten kuin kansain kohtalot, on
säätänyt niin, että rakastettu ja ansiollinen kuningattaremme Kristiina
on luovuttanut valtikkansa käsistänsä.
Valtiosäädyt, joiden puolesta tänään puhun, kiittävät eroavaa
kuningatarta hänen suuresta tarmostansa, hänen yli-inhimillisestä
velvollisuudentunnostansa ja hänen kuninkaallisesta rakkaudestansa
Ruotsin valtakuntaa kohtaan.
Eroavan kuningattaren julkituotua minulle tahtonsa on minulla
kanslerina velvollisuus johdattaa Ruotsinmaan uusi kuningas
valtaistuimellensa. Vaasasuvun laki säätää niin, että Zweibrückenin
perintöprinssistä Kaarle Kustaasta tulee eroavan kuningattaren
seuraaja. Saman lain mukaan on uusi kuningas kruunattava vielä tänään
iltapäivän toisella tiimalla. Tänne kokoontuneet valtiosäädyt, jotka
ovat pyytäneet minua esiintuomaan eroavalle kuningattarelle isänmaan
kiitoksen, yhtykööt kerallani julistamaan:
Kauan eläköön Kristiina, eroava kuningatar! Eläköön Ruotsinmaa!
Kanslerin sanat humahtivat kautta salin, ritarit kiskaisivat miekkansa
huotristaan ja heiluttivat niitä korkealla ilmassa, hovinaiset
viskasivat parvekkeelta tulipunaisia ruusuja, jotka putosivat
Kristiinan jalkain juureen matoksi, jota pitkin entinen kuningatar
lähti astumaan nopein askelin.
Kasvot hehkuen Kristiina kulki pää painuneena, kiihkeästi kohoilevin
povin. Hänen katseensa etsi aaltoilevasta ihmisjoukosta vain yhtä
ainoata, ja tämä ainoa kiitti häntä kumartamalla vaaleata päätään.
Kreivi Magnus, henkivartioston eversti, kaikkien kauniiden naisten
suosikki, hymyili. Ketä mahtoikaan tuo hymy koskea, kuiskuttelivat
kerkeäkieliset naiset. Vain muuan sen tiesi! Hänen katseestaan huokui
turvallisuudentunnetta ja onnea, kun hän asteli armaansa ohitse.
* * * * *
Upsalan kaupungissa siinsi öinen taivas sinisenä, valaen kaduille ja
turuille taikahohdettaan sekä karkoittaen aavemaisen hämärän loitolle
salaisimmistakin sopukoista. Oli aika, jolloin kautta pohjoisen maan
käy valtaisa aavistus kaiken heräämisestä, kun kevät laulaa sielläkin
voitollista hymniänsä.
Linnassa helisivät janitsaarisoittokunnan säveleet. Päihtyneet
miesäänet lauloivat uudelle kuninkaalle ikivanhoja loppukertoja, joita
jo göötalaiset olivat laulaneet purjehtiessaan leveissä etelämaisissa
aluksissaan Ruotsinmaan kallioisille rannoille.
Ihmetellen seisoskelivat upsalalaiset linnan ympärillä. Ken
onneksensa pääsi vilahdukselta näkemään sisälle, kertoili siellä
nähtävistä, kuultavista, maistettavista ja haistettavista ihanuuksista
ällisteleville katsojille, jotka silkasta uteliaisuudesta painoivat
nenänsä lysyyn linnanmuuria vasten.
Uuden hallituskauden alku tapahtui hurjan menon merkeissä.
* * * * *
Hämyisiä, piiloisia pylväskäytäviä myöten päästiin linnasta
villiintyneeseen puistoon, jossa joutsenten kimakat huudot kaikuilivat
öisin. Puiston helmassa piili salaperäisiä lampia, ja niiden kalvossa
uiskentelivat lumpeenkukat muistuttaen lumottuja kuninkaanlapsia.
Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään
kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä.
— Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi
ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja
soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä
näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme!
— Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista
aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että
rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että
vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä
olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja
sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen
tarpeessa.
Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan
öisen taivaan lakeen.
— Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa.
— Sitä se on, armahin!
Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma
suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä.
3.
Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista.
Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo
tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas
kaupunkia.
Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt
päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin
entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä
Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon
helmaan.
Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä,
työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki
riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka
oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla
kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset
ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle
kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista
kuningatarta.
Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä
raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat
tällä erää kuningattaren henkivartiostona.
Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin
brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä
periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua.
Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin
hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle,
espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille,
jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot,
sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat
lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan
aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita.
Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten
kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului
valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat
vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta.
Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden.
Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja
pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat
kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä
liiteleviä lokkeja.
Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka
taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia
kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset,
palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi
painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa.
* * * * *
Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa
aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä
vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin
puolesta erosi muusta rahvaasta.
Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti
keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä.
Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli
noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat
säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä
espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi.
Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt
Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt
saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä
aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity
pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle
tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen
pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän.
— Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte
mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui
tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville.
Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy.
— Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan
salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan
viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa
teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti
tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas
töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen
majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa.
Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä,
ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva
vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa,
ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on
sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar
on tulossa!
Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin
pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria.
Tuomiokirkon ovi aukeni.
Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka
hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin
että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä,
sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin
kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla
kuningatar Kristiina.
Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat,
olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja,
joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui
häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla
huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan
jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden
terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen.
Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli
kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin
kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa
kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin.
Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä
huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen,
hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan
poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon
julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut
kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut
Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan
Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa.
Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi
hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar?
Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan
kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka
upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa.
Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista
sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan,
mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi
rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli
muukalaistunut!
* * * * *
Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan
aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista
riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja
Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista
puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä
kohden öistä taivasta.
Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja
puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin
maan nieleminä.
Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat
makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia
hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin
lähettiläs oli tuonut Brysseliin.
Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi.
Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin
miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi
ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi
kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten.
Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli
riemullisempi kuin koko päivänä.
Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata
kättänsä sydäntään vasten.
— Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut
hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän
kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet
sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua?
— Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy
minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö
kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan
vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista?
Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain
juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi,
että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On
mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut
ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään —
en voinut muuta!
Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat
kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan.
— Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat
sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa
minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi
saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja
kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne
polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa!
Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi
hiljaa:
— Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas.
Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa
taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä
suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä!
Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei
kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua
niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen
puolustautumaan. Kuunnelkaa minua!
Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin
kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa
puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi
palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin
kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne
nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta
sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole
kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani!
Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja
pyysin häneltä suosituskirjettä.
Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain
ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana
sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani
kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar.
Tässä se on!
Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana
hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten.
Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa.
Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen
rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle
kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä.
Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa.
Sen jälkeen vaiettiin pitkään.
Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan,
kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän
muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä.
Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden.
— Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. —
Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä
kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita
hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de
la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin
pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien
hovielämään.
Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen
puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde.
— Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän
annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen
enempää.
Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen
keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja
katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin
jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi!
Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut
ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt
huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä
kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne
taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa
minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan
tiedon!
— Huomiseen siis!
Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen.
Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi
italialaisen polttavan suudelman kädellänsä.
— Huomiseen siis, kuningattarista kaunein!
Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa
silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa.
Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa.
— Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa.
Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin
nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä
unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä.
Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään
seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti.
Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi
kuningattareen.
— Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa.
— Niinkö todellakin?
Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä.
— Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni;
olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset
kohdistuvat!
— Kunnianosoitukset!
Katkerana Magnus toisti tuon sanan.
— Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne
sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä
siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että
minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet
murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään?
— Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden
tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin
raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen
lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan
kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla
toimeen.
— Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko
yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo
luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta?
Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme.
— Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista,
Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat
täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä.
Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua
vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua
tänään?
— Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut
mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka
heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme
porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä!
— Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka
oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni
ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin
korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei
herjauksesi ylety häneen.
Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä
huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran
varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi
Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet
hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni!
— Entä minä, Kristiina?
— Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta,
jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte
Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella
silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani!
— Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja
masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin
muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi!
Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen
kiharaiseen partaansa.
— Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä
olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en
ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava
sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee
edelleenkin sykkimään!
Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi:
— Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen
konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen.
Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen,
jota kohden niin sokeana juokset!
Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en
halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi
temmata sinut taivaastasi. Hyvästi!
Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan
lemmenhurmasta ja lemmentuskasta.
* * * * *
Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä
kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin,
oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti
kaupunginkirjuri Jens Tödering.
Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän
kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät
naapurit varsin omituisena eläjänä.
Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat
hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän
kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi
ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta
seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat.
Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti
joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita
henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan
ovensa äärelle saakka.
Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat
rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat?
Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä
kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa
viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää:
— He kai manaavat siellä henkiä.
Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden
ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi
tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä
terävine veitsineen.
Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden
kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet
taas hillittömiä juominkeja.
Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen
kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan
puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen
käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina
aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan.
Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas
vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt
poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen
ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti
joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa
sisälle.
He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät
parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa
huppukaulusten suojaan.
Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle
pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli
vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten.
Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia
kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia
käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita.
Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut
etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan
kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle.
Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla
sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi.
Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan
pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten
pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä.
Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia
keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli
avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo.
Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset
olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden.
Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme
riviä istuimia.
Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti
vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia
lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa
oli sekä käsi- että selkänojat.
Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta
— kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa
silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut
henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt
omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan.
— Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin
oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!
Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi
meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne!
Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme!
Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään
illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman
puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota
valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa
tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee.