perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut
penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka
olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa...
Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on
tapahtuva muutos ensi tilassa..."
Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus
nousi yhä korkeammalle.
"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen
voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu
ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta
vahinkoa!"
Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein
aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun
saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan -- sillä kirje,
joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle... kuninkaan ankarat
sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut
valtiokanslerin luona täällä Tidössä -- hänen suuttumuksensa
valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän
oli.
Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet
epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas
voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä
toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja
kärsimättömyyttään.
Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia
kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle
Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli
lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi
tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe
oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat,
ja puna hehkui hänen poskillaan.
"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään
idästä päin?"
En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän
näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä
hartioilleni sanoen:
"Sinä sentään ymmärrät minut!"
"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta
kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi
salamoita.
"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat
vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä
lähettää hän...? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja,
jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia
miehiä... Ymmärtävätkö he minut...? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on
täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään
uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän
jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin
olisi tuotava minulle... Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas,
täytyy tässä joku muutos tapahtua."
Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi
niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja
sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat
kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.
"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja
anna tämä hänelle!"
En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä
hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.
Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein
tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat
keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja
kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän
pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko
meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä
niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.
Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää.
Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu
pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja
sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa
mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille
kenties vihaisempi kuin kuningas itse.
Vihdoin eräänä iltana -- minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa --
sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään.
Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän
viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa
saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan
Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken
itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa
perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun
huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin
pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi
pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.
Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin
töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten
väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin
ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten.
Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä
itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin
askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman
silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri
nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen
työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.
Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin
vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä
tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi
hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin
hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän
todella jotakin viereisestä huoneesta.
Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä
haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja
hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin
kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa
kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön
lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen
levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin
sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties
tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin
on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja
Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.
Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin
askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.
Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan.
Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin
näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven
toisella puolen.
En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä
katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen.
Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä,
jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan
rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen,
mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle
neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä
vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla
seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.
Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja
sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi
kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän
tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin
paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja
syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin,
istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin
häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani
ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka
sijaitsi aivan lähellä.
Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin,
etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos
hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut
huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa,
kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No
niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä
ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.
Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä
huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.
Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti
painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna
ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi
taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan
samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta
rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää
vaaraa, joka uhkasi.
Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen
mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja
hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä
nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.
"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä
matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla... Mutta voit
luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan..."
"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät
minut!"
Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli
ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan
suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön,
jonka jälkeen hän virkkoi:
"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua
tuomaan sinut tänne Penkuniin... enkä minä ole sinulta sanallakaan
kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"
"Ja kuitenkin petät minut... mutta usko minua, on olemassa yksi, joka
näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."
Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka
silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:
"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty..."
Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö
tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta
vapisevalla äänellä:
"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida
sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä
minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella
rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."
Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä
irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen,
tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei
hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän
huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi
epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas
lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun
kaikki ihmisapu petti.
Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut
vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei
rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui
yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä
maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan
myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn
petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.
Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani.
Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman
vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos
jotakin sellaista olisi kysymyksessä.
No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn -- oli tarpeetonta täällä
herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia -- työnsin hiljaa
ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta.
Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä
seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan
ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli
minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan.
Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.
Kaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi
rakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli
kiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla
muuta kuin pari katkonaista lausetta.
"On tärkeää, ettei hän tule liian pian", virkkoi rakuuna, ja toinen
vastasi:
"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy... kukaan ei häntä laahaa mukanaan."
Rakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin
ymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:
"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet
valtaansa!"
He katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi
luonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja
toisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli
tosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti
selvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli
minusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut.
Sillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.
Kulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä
kautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan
lukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella
varovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet
pelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.
Sisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella.
Näin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven
siihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu
säppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta
kuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli
mahdoton pelastua senkään kautta.
Kun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan
vaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen
päänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun
tulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan:
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"
Hän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä
ei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja
lujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin
olen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima
lämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia
tahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.
Aluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt
luottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi,
että olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin
häntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja
sanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut
omistajalleen.
"Ja nyt on sormus täällä", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät
harmista, "täällä tällä miehellä..."
"Rakuunalla?" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut
sellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.
"Ei, vaan toisella", vastasi hän. "Mutta he ovat molemmat samassa
vyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu
kuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan
palveluksessa... Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut
olla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on
kullanhimo kivettänyt!"
"Kuka sitten on tuo toinen?" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä
rouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.
"Toinen on roisto", vastasi hän. "Hän on olevinaan kauppamies, mutta
hän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa."
"Ja sormus..."
"Sormus on hänen käsissään!"
"Ja kuitenkin sen otti Märta sinulta..."
"Niin", keskeytti hän minut. "Hän sen otti minulta, mutta hän ei vienyt
sitä perille ennenkuin saattoi tehdä sen täysin varmana siitä, ettei
joudu ilmi."
Sitten kertoi hän, mitä olen jo kertonut vehkeistä Stettinissä, jolloin
rouva Kristinan täytyi melkoisella rahasummalla lunastaa kallisarvoinen
sormus. Mutta hän kertoi jotakin enemmänkin, joka saattoi minut
suuressa määrin levottomaksi.
"Rouva Kristinan onni riippuu sormuksesta", sanoi hän, "ja sen saatuaan
onkin hänellä ollut alituinen onni. Vanhin lapsi, pikku Agneta neiti,
sairasti henkihieverissä, kun sormus joutui oikealle tolalle, mutta
taudin selkä taittui samana päivänä, ja siitä pitäen on hän ollut
terve. Nyt sairastaa toinen lapsi, pikku Kustaa, kuolemaisillaan, ja
hän sairastui, kun sormus joutui uudestaan hukkaan."
Nyt ei ollut aikaa selittelyihin ja taikauskon poistamiseen tyttö paran
päästä. Se nyt istuu rahvaan mielessä yhtä lujasti kuin jo lahonneen
puun juuret lujassa maassa. Mutta minuunkin, joka kuitenkin olen
oleskellut tässä suhteessa kaiken taikauskon yläpuolella olevan
kuninkaan läheisyydessä, teki syvän vaikutuksen sormuksen asettaminen
yhteen rouva Kristinan kodissa sattuneiden onnettomuuksien kanssa.
Kuitenkin pisti heti päähäni, että tämänkin alla piili jokin paljo
pahempi juoni, ja minä sainkin sille vahvistuksen.
"Onko rouva Kristinakin samaa mieltä asiasta?" kysyin minä.
"Kyllä", vastasi hän, "Siitä on Märta kyllä pitänyt huolen, ja rakas
rouva parka sairastui ruttoon samana päivänä, jona sormus toisen kerran
katosi, keskusteltuaan juuri pitemmän aikaa Märtan kanssa."
Asia oli siis aivan selvä. Märta oli varastanut sormuksen, ja
korottaakseen sen uuden ostohinnan niin kalliiksi kuin mahdollista oli
hän räikein värein elvyttänyt vanhan sormukseen liittyvän tarun. Pojan
hengen pelastamiseen ei tietysti mikään hinta ollut liian suuri. Ja nyt
sormus annettaisiin kyllä takaisin, kun hätä oli suurimmallaan ja käsi
avoin maksamaan minkä summan hyvänsä. Kuului asiaan, että sormus nyt
osuisi oikeihin käsiin toisella tavoin kuin edellisellä kerralla. Sitä
vaati varovaisuus.
"Mutta, rakas lapsi", sanoin niinä, "kuinka olet sitten tullut tänne ja
mistä tiedät, että sormus on miehellä?"
"Kysytte jotakin, jossa on pitkältä kertomista", vastasi tyttö. "Aina
siitä lähtien, kun tulin Saksaan, ja siitä, kun tulin rouva Kristinan
luo... sillä minut on otettu hänen palvelijainsa joukkoon, ja Märta on
ollut itse ystävällisyys minua kohtaan, vaikken minä ole koskaan saanut
puhutella rouva Kristinaa... Se on ollut sula arvotus minulle, kunnes
se tänä yönä on minulle hieman selvennyt... Niin, minä olen pitänyt
silmäni auki, sillä minulla ei ole siitä pitäen, kun Märta äitini
tuvassa pakotti minut antamaan sormuksen, ollut pahaakaan rauhaa,
ennenkuin saisin puhutella armollista rouvaa itseään; olen pitänyt
silmäni ja korvani auki ja saanut tietää, kuinka kummallisesti sormus
joutui ensi kerralla oikeihin käsiin. Kun kysyin Märtalta siitä, kävi
hän vaaleaksi ja punaiseksi, mutta sitten kertoi hän pitkän sadun,
kuinka hänet itsensä petettiin, sillä sormus oli varastettu häneltä
silloin yöllä Tidön linnassa, sanoi hän... Nyt, kun sormus joutui pois
toisen kerran, kertoi hän siitä minulle ja itki niin katkeria kyyneliä,
että minun olisi käynyt häntä sääliksi, jollei minulla olisi ollut
asiasta omat ajatukseni..."
"Mutta, rakas lapsi", kysyin häneltä, "miksi et mennyt rouva Kristinan
puheille?"
"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti
minua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan
luo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen
käsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva
Kristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän
puolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden
kohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin.
Kun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden
luo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että
sotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle."
"Lapsi parka!" sanoin hänelle. "Et ole silloin astellut kukitettuja
polkuja sotamarskin talossa."
"Kukitettuja, en", vastasi hän. "Mutta koskaan en ole kadottanut
toivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon."
"Sen hän tekeekin", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen
varmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän
teki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan
toistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:
"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta,
häntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan,
että minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva
Kristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän
eräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi
senkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä
päätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä
toisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut
mitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen
kinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon
eteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan
epäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada
oikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin
ylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella,
kunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt
unhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni
sormuksen ja paljastaakseni petturin."
Hän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta.
Kauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti
sentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen
tuotteliasta liikettään toisella taholla.