seisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni
unhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken
aikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain
henkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä
henkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin
uskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä
ilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että
puolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle
myös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua
puolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka
tässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen
herrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos
lahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta
minun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota
paitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti
oli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin
ehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi
saapunut paikalle."
Minä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle
viekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta
ei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa
paljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän
tahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta,
ennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä
kovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.
"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden", jatkoi
tyttö, "mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin
sisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin
lujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden
puolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut
sormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja
samaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen
oikealle omistajalleen. Nyt..."
Hän pysähtyi jälleen ja kuunteli, mutta minä kehotin häntä
kiiruhtamaan.
"Linnanherra... mitä sanoi hän?" kysyin minä.
"Olen matkalla hänen luoksensa", jatkoi hän, "mutta häntä ei ole
olemassakaan. Ah, ette voi ajatellakaan miten syvään kurjuuteen minut
tahdotaan syöstä... Sormus on kauppamiehen huostassa..."
"Ja sinä itse, tyttö... mitä sinulle aiotaan tehdä?"
"Minut on myyty eräälle keisarilliselle everstille!" änkytti hän,
veripunaisena häpeästä ja tuskin voiden pidättää pursuvia kyyneliään.
Nyt vasta käsitin täydellisesti koko pirullisen suunnitelman. On
mahdoton selittää, mitä hirveää elämää keisarilliset viettivät. He
elivät himoissaan kuin metsän elukat, heillä ei ollut ihmisyyden tuntoa
eikä käsitystä ihmisarvosta. Täytettyään taskunsa ryöstösaaliilla ja
tahrattuaan kätensä murhissa heittäytyivät he irstailuihin, joista ei
voi kertoa. Ja keisarillinen eversti jättäisi tyttö paran sotilaille
leirissä. Sellainen oli kohtalo, joka häntä odotti. Hengissä ei hän
sieltä palaisi.
Tällä tavoin olisivat rikolliset ainaiseksi päässeet vaarallisesta
todistajasta, ja melkeinpä tapausten kulku oli vienyt tähän itsestään,
heidän tekemättä muuta kuin että olivat ne panneet liikkeeseen, ja
tämänkin viattomimmalla tavalla maailmassa, sillä olihan hän itse,
kuten rakuuna sanoi, vapaasta tahdostaan halunnut tulla viedyksi
aatelismiehen luo. Kun ihminen on kerran tullut rikosten tielle,
saavuttaa hän ihmeteltävällä tavalla taitavuuden nukuttaa omantuntonsa,
ja usein on pimeys hänen sisällään sitä mustempi, mitä nöyremmin ja
hurskaammin hän onnistuu esiintymään ulkonaisesti. Ulkokullattu on
paholaisen vaarallisin lähettiläs täällä maan päällä.
"Mutta mistä tiedät tämän kaiken?" kysyin minä voitettuani ensi
hämmästykseni.
"Kuulin heidän puhuvan tuolla sisällä", sanoi hän viitaten huoneeseen,
jonka ovella hän oli seissut kuuntelevassa asennossa. "He puhuivat
saksaa", jatkoi hän, "he luulivat, etten sitä ymmärtäisi, mutta minä
olen kaksi vuotta palvellut Tukholmassa saksalaisella kauppiaalla ja
sillaikaa oppinut sen verran, että voin hyvin selvitä, sillä koko
mieleni paloi tänne siitä pitäen kuin rouva Kristina lähti Tidöstä."
Hän kertoi minulle juurtajaksain, mihin kertomuksessani olen ainoastaan
viitannut, että hän oli tehnyt päämääräkseen päästä Saksaan rouva
Kristinan luo, ja hänen luja tahtonsa voitti kaikki esteet, kunnes hän
vihdoin noin kuukautta ennen kuin minä hänet tapasin saksalaisen
kauppiaan mukana oli tosiaankin saapunut Stettiniin ja siellä heti
mennyt sotamarskin taloon, jossa hänet jo mainituista syistä otti Märta
hoiviinsa ja vartioitavakseen, sillä tämä oli tosiaankin tullut korkean
emäntänsä oikeaksi kädeksi.
"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi", sanoin minä. "Nyt
teemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!"
"Mutta sormus!" huudahti hän.
Sormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin
kyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti
huomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö,
juuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin
innostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja
kuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.
Sovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta
viekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa
aikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun
asiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva
Kristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo
lisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan
sormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.
Kuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että
huoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi
päivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen
pimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän
katseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko
ketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli
käynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä
tällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei
enää ollut ulkoapäin säpissä.
Mies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja
kiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä
eihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi
mies.
"Ei mitään", vastasi tyttö, "ainoastaan aika kuluu liian hitaasti."
"Ho, ho", nauroi kauppamies, "joudumme kyllin ajoissa, kyllin
ajoissa... armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi."
"Mutta saanhan minä vain sormuksen?" keskeytti tyttö. "Olemmehan siitä
yksimieliset?"
"Tietysti", riensi kauppamies vakuuttamaan, "tietysti, sormus tulee
omaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on."
"Niin", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, "sen täytyy olla minun,
muuten... muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan."
"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta", nauraa hykersi
kauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö
ulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.
Siellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä
tapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin
varmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän
tappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti
hyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta
lisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä,
ettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko
hän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki
vastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin
sormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.
"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!" sanoi hän sen jälkeen ja
tarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.
Minä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö
pimeänhämärässä tutki sormusta.
"Epäiletkö vielä petosta?" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:
"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!" ja sitten lankesi hän
polvilleen suudellen sitä.
"Pian, pian!" kehotti kauppamies.
Mutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies
huusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui
paikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan
nimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän
sidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä
ravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin
hevosta suitsista.
Ratsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille
portilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen
suojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.
Täällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman
niistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto
suomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että
sotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä
tärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.
Me laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini
seuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan
minut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin
hänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän
neuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun
ilme, joka koski sydämeen.
Päästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita.
Toinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti
sulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei
auttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja
rouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä
välitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään,
tempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja
pelosta vapisevaa tyttöä kädestä.
Mutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä
vastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän
oli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät
tulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden
hakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.
"Sinä täällä!" huudahti hän. "Mikä on aikeesi... sinä saastutat ilman
kuolevan läheisyydessä... sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole
sydäntä rinnassasi."
Suunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa
suunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen
syytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.
Mutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet
syrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina
makasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se
oli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa
jälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me
astuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani
viilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon
miehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta
hiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki
kysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua,
mykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin
hyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen
vastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.
"Kuninkaalta?" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen,
samalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.
Minä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin.
Kuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja
Märta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen
takanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei
täällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän
keskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin
hänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.
"Kaikkivaltias Jumala!... Sormus!" huudahti Märta aivan takanani, ja
niin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön
käteen.
Sotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi
helposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran
oli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli
onnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru
nähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän
voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan,
jotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja
kuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva
Kristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle,
joka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten
poistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat
vielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä
rinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän
aikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.
Mutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.
Kun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun
kerroin hänelle kaiken, sanoi hän:
"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme... luullakseni tapaan
pian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan
hairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella."
Se tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn
hyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan
oli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös
painostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään
eteenpäin peräytymisen sijaan.
Viiteselitykset:
[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:
Pois toivo, miksi tahdotkaan
mua enää houkutella,
tuon ajan mulle kaunistaa
turhalla loistehella,
on tyly tyttö armahain,
hän nautti juuri tuskastain --
ei, eron teen mä ennen. --
_Suoment. muist_.
[2] Nykyinen Eläintarha.
[3] Gustavus Adolphus Rex Sveciae.
[4] Saksalaiseen kirkkoon.
[5] Tätä Klausta ei ole sekotettava Sigismundin uskolliseen
puoluelaiseen, valtakunnan marskiin, joka kuoli Suitian kartanossa
1597.
[6] Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin kirje neuvostolle heinäkuun 7
p:ltä 1631: Ark. t. 30-åriga krigets hist. II. 20. _Julkaisijan
muistutus_.
[7] Kaksi samansisältöistä kirjettä löydettiin Oxenstjernan
kirjevaihdosta Tidöstä. Ne on kirjottanut muuan Kristoffer Sternkoppf
Regensburgissa, mutta ne ovat päivätyt 10 ja 20 p:nä elokuuta 1630,
siis kuukautta myöhemmin kuin ne, joista henkisotilas tässä kertoo. Me
mainitsemme ne tässä todisteina, että sellaisia kirjeitä tosiaankin
kirjotettiin, vaikkeivät ne saattaneet olla samoja kuin ne, mitkä Lauri
Grubbe sai Preussista. _Julkaisijan muistutus_.
[8] Sananmukaisesti sihteeri Lauri Grubben kirjeestä neuvostolle
heinäkuun 24 p:ltä 1641.
End of Project Gutenberg's Henkisotilaan kertomuksia, by Carl Georg Starbäck