katsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, "silloin
kyllä kuulisit minua... mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun
tahtosi!" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.
Silloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt
häntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se
peitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt
lapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan
Jumala saattoi auttaa.
Nyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän
taivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä,
joiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, -- ja sitten
kurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan
kilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.
Silloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin
olisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan
hiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän
tuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka
äsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.
Vihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka
kimalteli kuin tähti hänen kädessään.
"Ah!" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.
Se oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti
Kristinan kamarineitsyt.
"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen
säteilevän esineen.
Tyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka
helmeilivät laihoja poskia pitkin.
"Se on sormus!" sanoi hän.
"Ja mistä olet sen löytänyt?" kysyi Märta taasen.
"Tästä, juuri tästä!" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle,
jonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään
loistavaa.
"Anna minulle sormus!" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi
ojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin
epäluuloisesti häneen.
"En anna", vastasi hän. "Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen..."
"Ja kuka sitten on omistaja?"
"Se on neiti Kristinan sormus", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi
ollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus
oli neiti Kristinan.
Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:
"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka
on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki
sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut
pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan
en ole nähnyt äitiä niin huonona... niin, istuin täällä ja ajattelin,
kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin
maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan,
pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista
kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se..."
"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.
"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen
kaksitoista."
"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla
harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."
"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä
enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden
lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen
kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin,
samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja
ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka
istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä
tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan
lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin
ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti
alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan
kangistuin pelästyksestä."
"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"
"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen
koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän
takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan
hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi
hän... Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää
tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun
sormuksensa."
"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa
sormuksen.
Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän
kertomustaan -- ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse
muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin
selittääkseen sitä kamarineitsyelle.
"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa
ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin,
ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin
aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin
lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui;
tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan -- hän
puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, -- ja minusta se
oli niin perin surullista... Niin meni päivä mailleen, ja silloin
istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea
mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä,
jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin
Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä
rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta
tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä...
Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein
Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin
nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa
ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja
sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla
seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt
suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus...
jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?... Kyllä, se se oli varmaan.
Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"
"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta.
"Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."
"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.
"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"
"Minä vien sen itse hänelle!"
"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse... kuinka pääsisit neidin luo
keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla
varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."
Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla
jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni
sormuksen ympäri ja huudahti:
"Ei, ei... en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille
itselleen..."
Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli
tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.
Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen
hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.
En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että
pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen
itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.
Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun
täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin
mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin
sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.
Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen,
vaikken itse ollutkaan mukana.
Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun
neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina,
kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli
saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen -- kuinka helppo
onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! -- mutta, kuten vanha
ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan
ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.
Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui.
Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan
nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa
mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka
ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen
lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli
"ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti
hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan,
kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli
juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.
Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa
keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät
keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä
puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.
"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.
Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja
äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.
Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi
puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta
kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä.
Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä
aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä
neidille.
Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut,
kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen
sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja
puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli
huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat.
Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen
kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä
sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.
Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin,
että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.
Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja
uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin
kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon
ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli
kamarineitsyen äänen.
"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti
vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta,
armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö
antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.
Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen
nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti
hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa.
Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä
ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko
nousi ja hän saattoi mennä linnaan.
Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin
ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden
aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun
hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela
kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että
lapsi aikoi hiipiä ulos.
Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen
käteensä, joka hapuili ovenripaa.
Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi
riemuitsevalla äänellä:
"Enkös sitä jo arvannut... hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä
paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"
"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä
tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"
Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään
niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen
vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois
sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet
kietonut juonillaan.
"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan
vastustelevan lapsukaisen.
"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.
Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli
hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan -- hurjassa
ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt -- heittäytyi hän äidin sänkyyn ja
nyyhkytti ja itki.
Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:
"Kas tuossa, ota... ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä
häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä
rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin,
viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."
Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka
kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään
muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.
"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan
ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille
nyreissään... Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne,
minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja
miehensä kera."
Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja
puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan
sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään,
tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen
seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita
ihanuuksia.
Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen
kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.
Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän
oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri
kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti
uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän
kyynelissään hääpäivänsä.
Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli
tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän
puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka
moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.
Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin
hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi
tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja
silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt
salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna
rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.
Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:
"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"
"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta
ajatuksistani."
Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän
unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.
Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet
enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen
kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden
terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei
Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja
olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että
neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria
kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään
rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän
viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin
helppoa unissa.
Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa.
Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän
hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun
siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai
olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut
kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan
liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän
itsekin, mutta muuten urhokas mies.
Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin,
astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.
"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt
jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"
"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa
käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.
"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.
"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden
kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi
tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta
sormuksestaan.
"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta,
"teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."
Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä
tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin
rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin
monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin
vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se
oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi
herrakseen.
Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus
oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen,
voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta
tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.
Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista
epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne
saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan
tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä
lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut
hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä
ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen
kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa
sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.
Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää
nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin
sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän
lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai
sormuksensa.
Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän
sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.
Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta,
saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:
"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen
löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen
omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä
säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että
se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."
Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi
arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän
kadonnut.
16.
Rustaa Hornin Hairahdus.
Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja
oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta
niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan
ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta;
mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin
raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten
lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme
vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli
kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun
ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa
korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli
suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko
sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan
Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa
kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, -- kaikki tämä
häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.
Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana
sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin
lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä
linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista
päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä
vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka
maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka
olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin
itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa
mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin
kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään.
Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä.
Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan
pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven
pakosalle.
Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden
everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi
rykmentti hakattiin kokonaan maahan.
"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun
aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle
paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä
nyökkäsin myöntävästi.
Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka
rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin.
Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun
alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut
kaksi linnotusta, -- "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista...
totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata
taalaria köyhille!" -- Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä
miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät
melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.
Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa
sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin
verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon
kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri.
Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois
suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe
siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli
sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään: