vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista
suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa
välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi
ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.
Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä
tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla
kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän
jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän
kadulle.
Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut
häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen
katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä
seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua,
silmät terävästi tähdättyinä häneen.
Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen
hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut
vahteja, nousi hän muurille.
Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt
mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten
taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.
Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä
kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli,
ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili
jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.
Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin
hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen
liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin
hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään
vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.
Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin
sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli
nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja
vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin
tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.
Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin
päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi
kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten
tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.
Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia
kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen
"vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin
valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua
vittoria.
Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata
kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen
läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja
päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.
Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa
tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen,
että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.
Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän
huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja
ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin
portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran
everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään
ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta
sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että
saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin
halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut
kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.
Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää
ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen.
Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne,
joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen
everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta
kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä.
Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä
savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto
pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree
keppiä eikä kättä, joka lyö.
Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita,
joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli
minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa
kulkemaan käsivarsi siteessä.
Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin
kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen
autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni
kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet
käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan,
kävivät vapaina ja elivät vapaina... niin, vapaina, jollei ota lukuun
sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.
En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun
häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi
ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin
portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.
Taistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle
everstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän
tällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut
uskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.
Silloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin
miesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.
Näin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli
hevosen pään edessä.
Italialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta
luoti sattui Rosauraan.
Ja hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista,
jota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain
välillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin
kuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja
ihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä
korvissani.
Mutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea --
kuningas oli pelastettu.
Myrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen
munkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.
Kului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin
jälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta
vastaan.
13.
Morsiamen sormus.
Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni.
Mutta tahdon kertoa järjestään.
Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti
Kristina -- sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan
sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita
kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka
olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa,
-- neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä
vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.
Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut
maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän
voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten
kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä
Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle.
Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan
Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.
Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin
kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta
enkä siis kuulunut talonväkeen.
Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle.
Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka
upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin
kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat
ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun
ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut
samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille
mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he
kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen,
ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.
En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni
tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta
pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla
toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin
monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä
tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin
että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin
ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin
olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä
pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin
temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja
kunniastaan.
Sellaisissa ajatuksissa -- en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran
saaneet minut valtaansa -- saavuin kartanoon.
Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli
ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.
Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin
parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain
tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta
kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän
epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin
surullisia kasvoja.
Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan
hyvin.
Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä
keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman
pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen
samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.
Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri
lähetessäni linnanporttia.
"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen,
läpitunkevan katseensa.
Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään,
että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä
ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa
puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja
rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat
häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.
Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle
päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin
puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi
tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot
olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti
olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka
varisee ja lakastuu.
Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja
koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo
silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä
olimmekin ylhäällä linnassa.
Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja
morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman
palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä
hänen herraltaan ja mieheltään.
Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen
ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö
sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän
teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista
tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva
lähetti häntä hakemaan.
Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin
Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka
tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.
Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa
herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin
näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi,
joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai
aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä
puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja
täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan
pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin
puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen
ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen
sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului
näin:
"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi
siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa,
kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne,
mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin
hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä
rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen
kuulemista. -- Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi
silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että
miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle
epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu
koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että
hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka
sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja
onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."
Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi
lämpimästi morsiameensa.
"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat
kyyneliä täynnä.
Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä,
vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa
jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:
"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa
tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"
Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä
silmiin.
"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen
surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"
Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi
ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät
syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:
"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"
Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä
nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.
Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli
hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja
pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei
sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään
pimeyttä käytävästä.
En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella,
mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan
palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän
olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka
hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, -- niin, nyt tuli hän
ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan,
valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa
j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui
käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään
jotakin odottamatonta tapahtuessa.
"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti
kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että
minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"
Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut
olla hymyilemättä hänelle.
Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta
takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen
ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein
kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.
Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut
niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta.
No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen
jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen.
Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä
päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.
Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta
kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen,
johon avattu ovi vei.
"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha
ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee,
kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"
Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.
Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen
keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.
"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan
ääni.
"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni,
joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."
"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut,
että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni... Jumala suokoon sinulle
onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet
puolestani!"
"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi
kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä
on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja
onnelliseksi jälleen... kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä..."
Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi
keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän
tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta
ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei
tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat
yhä lähemmäksi.
Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli
ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin
katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui
vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:
"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois
paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin..."
Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata
Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä
surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani
linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella
poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä
mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle
avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että
hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.
Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän
sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli
kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin
huomasin sen olevan aivan oikein.
"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen,
jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se
nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot
hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen
sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin..."
Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen
kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:
"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme
ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"
Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos
se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden
tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja
tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata
kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta
kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko
jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän
vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa
seurata mitä hän hommaili.
Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta
puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli
hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se
auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä
näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut
toisena.
Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä
yökulkijattaren jälille.
Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala
Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua
täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät
vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun
toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan
ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.
Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa.
Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut
lehden putoavan.
Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.
Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi
virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti
lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.
Silloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa
samalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä
lapsi lauloi.
Katsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen
pensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin,
ettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut
puunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas
rannalle.
Siellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.
Olin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven
vieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne
kiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin
ja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa
tykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.