lähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä
salaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli
puhkeava hedelmään.
Ensi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin
lähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut
olla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita
Braunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä
suinkaan rakastanut keisarillisia -- kun ajattelin tätä, niin olin sitä
mieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen
heti, kun petturit kävisivät toimintaan.
Mutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin
nähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä
seisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi
pienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.
Vihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni
aivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.
Toinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He
keskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan
tyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä
varovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet
kovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja
rakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen
meressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä
lainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.
Luonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun
jatkoa.
"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret", sanoi porvari.
"Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa
hän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli
syttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos
kärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku
oliosta."
"Sen täytyy käydä sittenkin", puuttui ratsumestari puheeseen. "Niin,
sen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme
on varma."
"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden", virkkoi
porvari jälleen vakavasti. "Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä
enkä ketään muuta!"
"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi ratsumestari. "Ken ei tottele häntä
mielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin."
"Niin, niin... minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia
saavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei
satimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty... täytyy
tarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten
ratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi,
jolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari,
etteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla
liian myöhäistä."
Ratsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle
sanoen:
"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö
ohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa
Wollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin
epäonnistuu, niin ainakin..."
Ratsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli
keksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto,
ja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään
vakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa,
jatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla
äänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:
"Niin ainakin onnistuu toinen... Stettin on tuleva meidän käsiimme,
siitä voitte olla varma."
Siinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua
petturiin, kun porvari virkkoi huoaten:
"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni
tahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä
mielelläni."
"Se on kuitenkin rauhan ehto!" sanoi ratsumestari sangen varmasti.
"Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä."
Molemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän
mennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin
kuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin
kuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata
minunlaiseni köyhän miehen.
Asianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman
osan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä
vastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä
sillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen
tarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin
herraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei
mielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja
se ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri
Grubbelle puhui.
Päätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi
aina tavata millä hetkellä tahansa.
Viivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli
kansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.
Kello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo
noussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla
sopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin
hänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa
selkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa
selkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa
olevansa pilkkosen pimeässä.
"Sinulla on vyyhti käsissäsi", sanoi hän hetken jälkeen. "Sinulla on se
kokonaan. Mutta", lisäsi hän, "nyt on meidän katsottava, kuinka saamme
sen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on
minulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan
hengestä."
Hän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti
kuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän
luki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän
sisällön.
Ei ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan
murhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään
ruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa
puvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista
syistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan
sijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka
valmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt
käyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että
se surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai
toisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen
luettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai
puukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän
silloin tekisi murhan.
"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle", luki kirjeessä, "että jos hän
onnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei
hänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin
rangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen
sieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa
tietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman
kerettiläisen."
Sitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.
Lauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.
"Niin on asia", sanoi hän; "on kuin paholainen kiertelisi maailmaa.
Tuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin,
joka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa."
Hän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:
"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa.
Keisarillisen sotajoukon muutamat upseerit" -- kirjeessä oli _capitanei
Ducesque_ -- "ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet
paikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä,
ettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn."
"Luullakseni", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen
pantuaan pois kirjeen, "luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska
siitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen."
"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?" kysyin minä; mutta
Lauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]
Ei, siinä ei ollut mitään enempää.
"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen
heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se
pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja
ratsumestari ainoastaan käsivarsi."
"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä
innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.
Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että
siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän
sanoi.
"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä
heti paikalla."
"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.
"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei
voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa
oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."
Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme
tiellä kuninkaan luo.
Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.
Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja
olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.
Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne
tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet.
Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat
suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin
tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin
temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan
tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan
haudalla.
"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!" sanoi hän lopulta
kääntäen katseensa Lauri herraan.
Sen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun
käskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen
hän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:
"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää... lopun
saamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän
tahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset."
Minä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen
ja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin
kuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.
Lauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa
hovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.
Kuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt
oli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti
saapuvaksi.
"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi", sanoi hän, "mutta minulla ei ole
varaa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä
vihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla
valmiit heitä kohtaamaan... Sano ratsumestari Platowille, että hän
saapuu luokseni!"
Viimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan
mainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun,
koska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja
oikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin
enemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.
Ratsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas
käytti häntä sentähden paljon.
"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja
lähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan."
Ratsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:
"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on
pidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän
on pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen,
että jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta
joudun avuksi".[8]
Ratsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli
uskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella
hovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään
päin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli
siis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima
Torquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima
tulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää
ruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa
tehtäväänsä luottamustehtäväksi.
Asia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin
taholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni
salakähmään -- toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään
esiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt
keinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä
silmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi
kuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti
hänelle esitettäisiin.
Heti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa
muita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.
Tahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen
asukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin
suosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa
italialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä
tunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat.
Didrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren
hovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä
sanottiin tuskin koskaan muuksi kuin "hovimarsalkaksi". Hän oli oikea
miesten mies.
"Onko everstiluutnantti tässä talossa?" kysyin sotamiehiltä.
"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo", vastasi toinen heistä,
harmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.
"Kuninkaan luo?" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata
kummastustani.
"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle",
jatkoi harmaaparta, "sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on
satuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä
huviratsastus, mutta..."
"Mutta", kysäisin minä, "mitä vielä?"
"Nähkääs, asianlaita on niin", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani
ja vetäen minua hieman syrjään, "asianlaita on niin, että
everstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan
toiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi
suorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen
hoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt..."
"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi
myöntävästi.
"Tavallaan", lisäsi hän, "olet sinä paras mies antamaan ne tiedot,
jotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä
vankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa
sitten."
Minun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian
parhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi
vankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä
taloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.
Hän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä.
Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää
kyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan
seisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin
majesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt
maailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat
kauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän
olisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa
juurelle.
"Se ei käy laatuun!" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin
joutunut suorittamaan toisen tehtävää.
"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!" huokasi lempeä rouva ja peitti
kasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.
Rosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan
sanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan
ilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä
tähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä
jokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia
kysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän
näytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä
tarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua
edelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen
odotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.
Everstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta,
teki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta
itsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan
rinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu
petturiin.
Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi
oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin
Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli
nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä
ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen
veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.
Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa,
jonka nimi oli Isabella.
Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo
askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui
liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani
sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.
Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän
katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun
läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:
"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on
välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa
vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut
siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."
"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti
mieheensä.
"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."
"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.
"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.
Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen
suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin
halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.
Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari
Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti
kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti
siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan
ja tunsi tiet.
Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa
ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa
suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin
ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.
Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän
saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.
Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet
puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä.
Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja
ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa
vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti
itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse.
Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän
ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin,
kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta
everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow
palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli
onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska
hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.
Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin
aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita
oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää.
Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin.
Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä
tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä
pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä
tämän jälkeen.
Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin
asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä
tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön
kuluessa.
Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna.
Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana
ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun.
Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa
everstiluutnantin vapaaksi.
"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa
hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla
äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen,
"voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."
Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän
päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin
sanan "vittoria" -- voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui
enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän
tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus,
että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen
kanssa.
Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:
"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"
Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä
antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki
mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi
everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä
järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan
leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä
kera majaili kaupungissa.
Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä
voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti
oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään
muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.