meidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka
asia tuskin tulee sillä autetuksi."
Lauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.
Minä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli
tapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.
"Pettyisin suuresti", lisäsin minä, "jollen olisi miehen jäljillä, ja
olen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt
voimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä,
jollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon
suulle."
Herra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin
rinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.
"On kyllä luultavaa", sanoi hän vihdoin, "että meillä on italialaisessa
ratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon
myös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole
koskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä
sopivat huonosti meille pohjoismaalaisille."
Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin
pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa,
jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa
asiaan ja paljastaisi petturin.
Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät
hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.
Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui
kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten
kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että
kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö
Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes
olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla,
alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta
tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän
haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen
tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden
tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän
menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin
päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.
Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen,
johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan
lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä
niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään
päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti
tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään,
joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon
yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään
eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät
toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona
meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja
levottomuuteni huippuunsa.
Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo.
Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja
he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä
puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa
hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai
piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja
poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra
keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan
voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän
sitten osotti omistavansa.
Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen
pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten
saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai
viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona
puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta
kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia
edessäni.
"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen
juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti
kirjevaihtoa petturien välillä.
"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei
voi auttaa... sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"
"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"
"Koska... koska..." hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun
täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.
"Onko ratsumestari ollut linnassa?" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän
vastasi siihen myöntävästi.
"Leopardien luona?"
Anselmo nyökkäsi.
"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?"
Ei, sitä ei hän ollut.
"On vihasta suunniltaan", lisäsi Anselmo, "ja sanoo, että... mutta, mio
caro, sano minulle, mistä hänet tapaan!"
Mielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje
mukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että
kirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän,
kun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt
nuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos
aavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras
keino petturien paljastamiseen.
"Sinulla on kirje mukanasi!" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja
osottaen hänen taskuaan.
Hän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille
puolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:
"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan,
mutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään
ensimäiseen puuhun."
"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."
"Anna minulle kirje!" sanoin minä.
Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä
näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli
merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut,
mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten
laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä.
Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä
oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun
kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen
luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni,
sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä
antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä
merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili
siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin
paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.
Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta
antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi
askeleensa minun luokseni.
"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja
hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.
"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta
nuorukaiseen.
Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien
vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:
"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje
omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa
läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole
kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen
kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."
Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain
pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä
istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat
Johan Banér ja Lennart Torstensson.
Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme
italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka
käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme
ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.
Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä,
ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut
salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen
sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.
Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa
ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle,
pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:
"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."
Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen
eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri
ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman
loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat
juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa
vastauksen kera.
"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri
herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja
ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan
liukkaasti kuin hänen oli tapana.
"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."
Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta
katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti
kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart
katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän
yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.
Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja
minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja
aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.
"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle.
Mistä olet saanut sen, ystäväni?"
"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi
tarttunut hänen kurkkulakeensa.
"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin
lähetän kirjeen vastaan."
Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden
kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian
mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt
vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai
oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan,
väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois
suunniltaan.
"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän
täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."
"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden
äänensävyllä.
"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman
kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja
suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin... Pyydän sentähden teitä
näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa
tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje
minulle."
Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla,
jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut
kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa,
mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten,
että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin
herra Johan Banérin ja herra Lennartin.
"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on
suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni
onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä
kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa
minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te,
jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain
urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa
niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta
hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka
eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat
loukanneet..."
Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet,
kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan
Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:
"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän
läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."
Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse
Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.
Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä
ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys
ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli,
nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin
kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet
huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse
kuninkaankin suosion?
He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua
kirjeineen.
Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa
oikein miettiä kaikkea:
"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"
Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.
14.
Quint von der Bruce.
Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja
oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen
luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti
hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän
silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla,
kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä
maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa,
jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä
oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi
keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti
sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni,
ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman
työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]
Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku
uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja
muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana
sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa
hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" -- Kaikki kävi
kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.
Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme
maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi
tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla,
kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa
vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja
kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta
lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan
palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa
hyväänsä vastaan.
Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili
vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen
pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka
on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään
vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa
mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa.
"Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?"
kysyi herttua lopuksi.
"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen,
että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa
asiaa!"
"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka
minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on
onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.
Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin -- se miehitettiin
uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä --
kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja
Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin -- kaikki tuo on nyt
joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle
ratsumestarille.
Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin
seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt
kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen,
laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman
keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa
kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä
en enää nähnyt.
Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä
hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei
tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä
etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan
lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli
todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon
salaperäisemmin.
Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä -- toisella
puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se
uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen
mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut
totta herroille Usedomissa -- oli minulle vihdoin jonkunlainen valon
vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään
välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä
puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja
äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun
saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat
yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla,
joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä
uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun
ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen
vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä
se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.
Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin
vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat
käsiinsä.
"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla,
ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."
Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja
epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua,
vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin
hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.
"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.
"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.
Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli
ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen
katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä
ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista,
vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli
everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä,
ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen
mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka
sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka
muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.
Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu
salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko
tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja
voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon
läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut
minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä
olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.
Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla,
josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa
everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin
aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa
välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties
aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli
loiskahtanut.
Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä
nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa
vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni,
että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin
vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein,
olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja
sehän oli sula mahdottomuus.
Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja
minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista
välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun
olin aivan avoimella paikalla.
Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten
pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen
heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli
minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.
Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä,
olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän
oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi
tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen,
ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.
Nyt valkeni asia minulle.
Jos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen
olla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt
käsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme
välitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen
olla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.
Minä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka
pysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan
syleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken
ymmärtääkseni on tapana.
Vihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa,
kuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint
asui.
Oli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin
heillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta,
että minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin
kiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä
varovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle,
että voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi
puhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.
Aivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari --
nyt lähempää näin selvään, että hän se oli -- otti taskustaan avaimen,
avasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.