minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden;
ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen
keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän
me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties
käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta
tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia,
jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä
ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän
kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet
rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän
oli oikeassa.
Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin
puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin.
Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki
käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan
tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus
alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä
kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen
tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä
enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa
hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni.
Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja
tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja
sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää
sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.
Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he
ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai
kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas
Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä
hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän
lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe
toisiamme enää koskaan" -- ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella
jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi
taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen
rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme,
vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata
sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän
puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron
mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja
taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja
rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin
Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan
lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin
rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.
Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen
vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli
oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa,
tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä
kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä
tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään
sivuseikkana.
Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen
Wollinin leopardit, koska -- niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! --
tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.
Astuttuamme maihin Usedomissa -- se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä
pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun
viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä
viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme
oikein merille -- astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin
suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka
jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti
Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä
ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin
ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.
Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä,
ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin
etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa,
jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten.
Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet,
joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut
istuivat jo ratsaillakin.
Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin
hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen
ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan;
häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana
omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten
ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen
vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta
kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat
häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän
kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu
ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat
kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä
oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä
Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että
keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa
saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut
mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka
nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä
ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.
Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse
kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki
kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton
erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa
ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto,
kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.
Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen
satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.
Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari
käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas,
eivät huomanneet, -- näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja
lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu
keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas
heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun
seurueen ohitse.
Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa
kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja
alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.
"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa
mittaili italialaista päästä jalkoihin.
"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En
luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin
matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen
aamutervehdyksen..."
Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin
varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti
aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden
helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen
hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän
suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan
luonnolliselta.
Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt
hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä,
että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina
ollut laita.
"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas,
katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.
"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin
Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.
"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut
vain minun mielikseni..."
"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen
vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä
varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui,
vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja
muilta.
Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;
"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"
"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja
he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri
taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".
"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari;
tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."
Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi
toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en
kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää
miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli
sanottavaa.
Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla
oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi
olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan
liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili
tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä
päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla
(vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa
uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja
saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada
vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.
Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin
perusteltu.
Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen
vallituksia vastaan -- kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko
ratsuväki mukanaan -- näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen
sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli
Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta
kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin
kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle,
kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin
toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta
ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut
mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä
liekit.
Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:
"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä
unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat
laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"
Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan
ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä
heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin
tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen
meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi
ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan
keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin
tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia
tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi
kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat
sanat.
Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti
voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.
Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa
häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein
oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin
edelleen määräpaikkaansa.
Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen
tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan
niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti
kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia
samoja otuksia tarkastelemaan.
Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun
skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi
nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti
harsonsa esineiden ylitse.
Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo
kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät,
jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä
tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka
samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne
juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja
heiluttaen pitkiä häntiään.
Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat
taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki,
jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut
onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin
ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse
samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa
oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.
Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain
hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua
esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja
nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen
kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani
saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme
kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo,
oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne
lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla
ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin
askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella
Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna
kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä
ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.
"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.
"Onko siellä mitään?" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti
päätään.
"Tahdon itse katsoa!" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni
nurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla
kohotti kiven.
Siellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt
olevan siihen tyytyväinen.
"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei
vain kenellekään... kuuletko, ei vain kenellekään..."
Samassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan
hänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:
"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi... ole huoletta,
ystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!"
"Ja minun sisareni?" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse
kiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.
"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi... Voit kyllä siitä, millä
ikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle...
Usko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo,
haihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa
ainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon...
Mutta kuka sinä olet?"
Hän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.
Sanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että
minulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin
kauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni
linnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta
sanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei
ratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli
tutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla
saattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki
etsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin
läksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua
tämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen
tarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet
siitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.
Tämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari
skotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut
tehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki
katosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa
katsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta
poispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat
kääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin
rivakoin askelin samaa tietä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä
menin häntä vastaan.
"Ystäväni", sanoin minä, "elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen
vaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran."
Hän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun
tai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En
kuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet
keskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle
tärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli
ratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena
keisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa
kanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin
salainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden
rakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia
näyttänyt lainkaan huomaavan.
Hänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua
ajatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi,
että hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja
tämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt
rakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto
hänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja
molemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät
keksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin
kaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti
ympärilleen ja kuiskasi:
"Jesuiitat!"
Täällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto,
niin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan
voinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät
tietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin
eteläisemmässä Preussissakaan.
"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?"
"Oh!" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta
antaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin,
mitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla
itsepintainen.
Luonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä
kuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa
sellaista voinut ajatellakaan.
Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden
juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen
vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun
minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin
Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka
suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili
viileyttä pääni ylitse.
Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia
kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin
kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle
puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti
minulle.
Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun
tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.
Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita
ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi
pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:
"Voinko luottaa sinuun?... Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun
minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut.
Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä
ukkosta."
"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa
minuun aivan kuin itseennekin!"
"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama
on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka
sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin -- mutta se voi tapahtua
milloin tahansa."
"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja
kirjuri katsoi kummastuneena minuun.
"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet,
joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on
iskettävä, on sama kuin silloinkin."
Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja
käveli muutamaan kertaan yli lattian.
"Niin", sanoi hän, "jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät
kuningasta."
Hän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan,
ja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle,
joka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän
kaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei
kuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku
heistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää
vertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku
muukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa
hänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin
Lauri Grubbea suuressa arvossa.
Hän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin
sihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja
tarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen
kirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa,
ja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä
ystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin
estääkseen niin hirveän tapahtuman.
"Mutta mitä on tehtävä?" huudahti hän. "Kenen puoleen on minun
käännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?... Kuningas itsekö?...
Ei, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan...
Valtiokansleriko?... Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra
Kustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken.
Sillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä
toimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi
viivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,... emmehän
toki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa... mitä mieltä sinä
olet?"