polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni
kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli
tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun
rautakaulukseeni, ja terä katkesi.
Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani.
Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille
ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan
antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan
rengas renkaalta ja madellut pois.
Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha
henki".
Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi,
huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt.
Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies,
vaan -- nainen!
Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli
tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni.
Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä
huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.
Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme
ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle
vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin
sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.
Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa
partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku,
joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän
istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä
tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.
Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota
punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen
vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska
näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen
hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan
leiman.
Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen
tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko
lattian, ja lähestyin vanhusta.
Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla
kädellä sydämeensä.
"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"
Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi
osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.
Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.
"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.
"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut
mitään vastausta.
Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät
kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan
minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin
valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle.
Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa
asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen
valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan
tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen,
tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.
"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta
hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä
selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin,
että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.
"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen
kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori
herra... muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan
leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de
Montagne... ei, ei, hänen nimensä on Max."
"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".
"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen
merkit kasvoillaan. "Baudissinin?... Onko eversti Baudissin sitten
jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"
"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.
Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani
tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan
prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"
"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka
jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.
Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja
sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin
siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun
mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties
tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja
tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti
askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua
silmiin.
"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä... sano minulle,
palasiko hän onnellisesti takaisin?"
Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja
hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen
epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon
käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että
hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei
tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei
minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin
hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin
nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat,
vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän,
vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.
"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi
hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat
melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti
kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut
lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan
joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi... Ah, minä
voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut
hevosen kuninkaan tallista... Hän rakastaa, näetkös, veljeään..."
"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis
teidän veljenne?"
"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani,
jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen
ikäänkuin valaneen koko sielunsa... Ja uskomattomine voimineen ja
tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän
luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi..."
Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi
tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin
kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän
vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.
Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös
sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua.
"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä
minut hänen luoksensa?"
Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet
ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat
herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä
hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää
julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan
ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin
pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti
ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.
Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen
haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja
niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen
kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.
"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun... vien uskollisesti ja
tunnollisesti viestinne kuninkaalle..."
"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella... en henkeni
uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".
Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran
esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska
hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi.
Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi
vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia
näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin
pakottaa esiin molemmat sanat.
"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä
selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset,
mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai
tahtonut uskoa minun sanojani.
"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen
hengestään?"
"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman
ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan
armosta.
Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa
vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka
tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista
en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun,
ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin
hän olisi katsonut suoraan lävitseni.
"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani
kuninkaallesi?"
Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt
raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta
kadulta.
Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari
muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle.
Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää
heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä
ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta
lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään
kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi.
Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain
viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.
"Suokaa minulle anteeksi", sanoin sen jälkeen neidille, "voin hyvin
ymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan
sotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista,
kutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä,
joka on vallannut kaupungin."
Näin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla,
mutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.
"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän,
hänen kunniastaan", sanoi hän. "Sentähden älkäämme hukatko
silmänräpäystäkään... Tule!"
Hän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä
seurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana
kuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet
seurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa
niiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi
kyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme
maannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.
Mielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen
kärsimyksiin.
Kyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui
isään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä
aivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen
käteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen
kasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan
kuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.
"Isä, isä!" sanoi hän. "Etkö kuule minua?"
Mutta vanhus ei kuullut mitään.
"Gaston elää", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt
hänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti
eloa.
Hän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä
päähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.
"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää... ja hän tulee takaisin
luokseni?"
"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä
saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää
sinun antaneen hänelle anteeksi."
Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä
ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi
koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun
toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti
ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa
syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä
mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki,
ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.
Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen.
Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät
täyttävän hänen silmänsä.
Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans
Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen
kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän
pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja
tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen
huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he
siihen kiintyneet.
"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on
kohdannut häntä hirveällä tavalla... on kysymys hänen kunniastaan..."
"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus
valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.
"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja
yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa... Hän voisi puolustaa
itseään, mutta hän ei tahdo... hän ei tahdo maailman edessä sanoa,
että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut
pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella
uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa
äidiltään... Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on
vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana
ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."
"Varas... petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen
maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää
onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka
hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen
mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.
"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi,
saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun
hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän
kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli
osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon
iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina... Oi, ota takaisin
julma sanasi, isä, ota se takaisin!... Olethan kuitenkin sanonut,
kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi
epätoivoissasi,... olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen
luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi... Sano
se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri
kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen
eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."
Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon
hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa
olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.
Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän,
ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin
kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen
takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli,
vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen
huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että
olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä
en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin
kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.
"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin
hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren... olet oikeassa,
Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin..."
Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka
minä olin.
"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi
Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."
Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä
kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.
"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin
tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa
kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan... sillä teidän
poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman,
mikä häntä uhkaa."
"Niin, sanokaa hänelle... sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa
hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!... Ah,
nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän
oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi
antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän
kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee
raamattuaan."
Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän
kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin
ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä
välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten
minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin
rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen
rintaansa.
Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi
murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa,
mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi
seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa
hän murskautui katukiviin. -- --
Paljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.
Seuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet
syliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui
myös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin
ääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän
sai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa
sydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut
nähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului
myös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin
päivät.
Vanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren
rikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei
koskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli
ainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.
Hänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko
luovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden
asetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.
Siitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan,
Gastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi
Ulrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja
meni kotiin isänsä luokse.
He eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina
vuonna 1633.
13.
Wollinin leopardit.
Sota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja
valtasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin
ajattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat
kuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt,
ja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat
ja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin
Kustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan
kaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.
Voikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka
tahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa
vaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on
varmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat
yhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin
kyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan
kuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka
seisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka
talonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella
seuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, -- kaikkia näitä ei voida nähdä
kuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että
ainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta
juureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.
Sen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain
näkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat,
mitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta
runko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; -- pienet, he vastaavat
kaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat
kesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi
täydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan
enkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä
verho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka
paljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko
kellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille.
Silloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin
tämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér
ja Lennart Torstensson.
Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten
on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä
maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas
käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea -- "kirjuriksi"
sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin
oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan
kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä
uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin,
jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.