tätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle
täydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän
sitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että
häntä siedetään kunniallisten miesten joukossa."
Kuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti
koko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.
"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä,
kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen
syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties,
kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan
yhteydessä keskenään."
Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona,
jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja
kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut,
kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka
joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt
kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin
kukaan ehti siepata sitä kiinni.
Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei
se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun
nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa
tutkintoa.
Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos
tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa
oli loukattu?
Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai
takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi
ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä
tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.
12.
Neuenburgin kummitus.
Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von
Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu
uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä
kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä
kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi
Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen
lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa
etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.
Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä
luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta
kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia
ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin
vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos
Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut
tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä
olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka
ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.
Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä,
että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan
yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava,
oliko tosiaankin tehty jokin rikos.
Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa,
niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.
"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista
lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja
miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä
totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan
korviin."
Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa
mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen,
minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin
pahempaa.
Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni
Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken
juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan
kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja
nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan
kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta.
Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän
maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian
uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko
sotajoukon keskuudessa.
"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin
rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä,
ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se
näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se
tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään
varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja
vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli
suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki
kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan
läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.
"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen
sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten
kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen
täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.
Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista
kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa
rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli
paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan
ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat
saattaa epätoivoon.
Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti
lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei
voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi
tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti
suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä
tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä,
jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta
kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat
saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut
oteltava ainoastaan _yhtä_, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.
"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta,
harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut
kapteeni Rutgerin edessä.
"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.
"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En... en ollut nähnyt häntä koskaan!"
"Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"
"No, sen voin sanoa teille... hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti
siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi
kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella...
Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen
pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa
taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään,
koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun
kerran on sanonut ,ei'..."
"Niinkö?"
"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."
"Elbingissä senkin?"
"Niin, Elbingissä!"
Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa
ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut
vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin -- ja silloin oli
komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut
puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta
nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää.
Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen,
jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän,
holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli
syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne
lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.
Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten
hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja
huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli
tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja
temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta
sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei
virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle
lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti
hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti
tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että
toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään
kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja
tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta
nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin
osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties
muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin
voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin
luona koski kovasti kaikkien mieliin.
"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.
"Ei, ei kukaan."
"Ei kapteeninnekaan?"
"Ei, varmaan ei... kun mies on vain terve ja ravakka, mitä
tarvitseekaan tietää enempää?"
"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne", kysyin hieman
loukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin
tarkat tiedot kuin mahdollista.
"Meidän joukkoomme!" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi,
kun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten
suinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa,
sillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin
paljon ylistellen kerrottavan.
"Niin", tuumi ratsumies, "tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta
syystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin
hänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän
ennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista."
Siinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se
oli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä
minulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin
puhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.
Sillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin
saavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa,
kun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli
brandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen
ja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei,
ja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla
kuten se oli.
Marienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman
vuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu
Marienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän
virran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin.
Siellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista
oli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin
Graudentzista.
Täällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen
jälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli
kaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen
pysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja
kaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat.
Tavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He
lennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he
pysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään
että hyökkäisivät kimppuumme.
Kuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä,
siten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se
onnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa
vastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia
komppanioja sinne lisävahvistukseksi.
Silloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä
kaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla,
suunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä
tehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä
viestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään,
ennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja
sain nähdä tapahtumat.
Retkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000
muskettisoturia.
Heti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja
pyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä
tahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan
sen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.
"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?" kysyi
kuningas.
Minun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän
ajatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli
Marienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle
niistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli
moiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että
kuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin
kummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä
ryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut
lopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä
samalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan
mielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista
sanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin
oli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen
esiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen
jälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.
Nyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei
kuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos
kuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren
ohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt
mitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä
kaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia
ratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.
"Kummitus", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen
unhottaneen, "kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von
Schwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!"
"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?" kysäisi
kuningas.
Minä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli
tarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä
hänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista
erikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle,
ikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta
sitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:
"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa
ratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?"
Tein siitä selon.
"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein
teidän majesteettinne käskyjä... oli jo pimeä, ennenkuin ehdin
Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli
yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko
alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä
nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja
käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli
aivan luonani."
"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.
"Se oli kummitus... näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi
hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin
seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan,
mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi
kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli
toiselle rannalle."
"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"
Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella
puolen.
"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua
ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."
Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun
saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka
kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti
minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:
"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa
kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi
siinä kyllä olla vaikeutensa."
Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin
tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla
varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.
Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli
totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon
kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta
ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että
Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin
myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin
siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla
ja upeudella.
Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli
jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja
mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja
hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä
suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, -- kaikesta tästä voin tuskin
puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.
Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta
vielä enemmän, -- nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen
kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti
saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan
syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin
elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi
raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat
sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.
Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme
virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää
rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä.
Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen,
olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä
raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari
pistoolia vyössäni.
Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä
nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.
"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla
miehestä mieheen.
Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni
aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten
ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties
olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön
epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen
suuntaan.
Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa,
heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se
kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä
nauru, joka muistutti pahasta hengestä.
Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen.
Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä
vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin
siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan
mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi
pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.
Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia,
herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin,
vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli
tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun
remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa
eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.
Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita.
Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita
muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä
mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet
hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä
saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.
Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! -- Yksi ainoa talo
säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla
päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva
parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa
eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!
Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät
salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain
asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala
naurunsa. Minuakin pöyristytti.
Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän
otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen
joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen
kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin
joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan
mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille
suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.
Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi,
sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen
voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla,
kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti
kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat
portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin
käyden.
Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja
tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen,
pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni
edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä
sattuman varaan... niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta
koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa
korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.
Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin
kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan
kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä
ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja
odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään
puolustuksekseni, -- jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani
ympärillä.