kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen
seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen
kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi
siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni
kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta
vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.
"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle
silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen... silmät ja korvat
auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne..."
Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää
rintaansa vasten.
"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet
eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä... tule tänne,
sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet... Kas niin, Max,
tänne, sanon minä!"
Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden.
Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.
"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä
askel askeleelta lähemmäksi.
Rekryytti ei vastannut mitään.
"Kuinka sait kuninkaan hevosen?... Oletko varastanut sen vahtien nenän
edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa... Sano heti
paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"
Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan
silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän
silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut
tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.
"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai
sinun elämäsi! -- Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"
Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten
rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän
oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan
muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli
ratkaiseva hetki.
Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.
"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että
sen tekevät useammatkin kuin minä."
Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä
hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.
Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä
kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri
osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi
hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli
taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä.
Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.
Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut
taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.
Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten
"Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja
yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.
Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan
alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi
ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei
kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento
oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.
Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä
ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa
hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja,
tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin
muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän
pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan
kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon
taakse.
Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni
Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin
odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen
katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli
tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin
nimittäisin.
Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa!
Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja
pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja
varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin
tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut
pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka,
hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui
hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma,
ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei
itse asiassa ollut.
"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos
hyvä säiläni halkaisisi pääsi, -- ei, sinä saat paremman rangaistuksen,
sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat
kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua
kuulla... Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle
jälleen... Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi
punastua kurjan ammattinsa tähden."
Jalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen
punastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat
nämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin
kapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että
kuulemaan.
Pitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä
tuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä
tiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui
luttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka,
jollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen
kaulansa ympäri.
Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt
näytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken
vakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua
kapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella
kaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä
tapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.
Kapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle
tapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä
olisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri,
hänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.
Entä kummitus sitten?... Niin, kummitus oli kadonnut.
Kimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti
pienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja
nopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja
kiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen
hevosen harjan kanssa.
"Mitä tämä merkitsee?" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.
Hän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja
ihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat
herra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen
prinssi ja vieraat kreivit.
Ihmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni
Rutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan
äänen.
Kuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään
sotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään
pyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen
vieraasta päähineestä.
"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että
olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."
Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen
murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta
pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi
nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet
ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan
suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän
istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin
huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden
huultensa välitse.
Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun
kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa,
kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan
yhtä äkillinen saapuminen, -- kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi
ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse
joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia
häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti
hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin
puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten
pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen
askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi
jokaisesta herransa mörähdyksestä.
Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin,
ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen,
rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään
vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.
Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli
näyttänyt peitettynäkin.
Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät
hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja
pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan
hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään
ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se
kävi päinsä.
Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru
ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja
kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään
aavistamattomaan kapteeniin.
"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen.
"Mitä miehellä on hattukopassaan?"
Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli
nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut
eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan
rakastunut johonkin naiseen.
Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä
hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä
siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea
onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.
Kreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei
hän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.
"Luulen, että se on nauharuusu!" vastasi hän sitten.
"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?" jatkoi
prinssi.
"Niin!" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle
kuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. "Sitä voin tuskin
sanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on
valkoinen, niin... se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään,
sillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin
aikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin
nuoruudenhistoriassa."
Prinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen.
Tämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa
niin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että
nauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku
vaalistunut muisto.
"Silloin täytyy sen olla minun!" sanoi prinssi ja näytti sangen
apealta.
Kuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen
kapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja
viittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin
oli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:
"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on...
toivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja
uusia tapoja?"
"Teidän majesteettinne!" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka
kauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä
hän tarkotti. "Teidän majesteettinne... en tiedä sitä itsekään!...
Käskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja
minä teen sen ilolla... mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen
en voi vastata mitään... tämä päivä näyttää minulle olevan oikea
onnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!"
Äänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa,
harmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat
totta.
"Mitä se merkitsee, kapteeni?" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin
ennen. "Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?"
Jos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin
kalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi
käyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.
"En, teidän majesteettinne", alkoi hän, "tahdon palvella halvimpana
kuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen... Istuin tässä
hevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta... oikeutta
vakavassa asiassa..."
"Oikeutta!" keskeytti kuningas kummastuneena. "Mitä sillä tarkotatte?
Oletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei
ratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä."
Kapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan
sotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän
ennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan,
olivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua,
tutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai
sotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua,
alioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului,
oli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi
jalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.
Majesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset
korkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin
menettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle,
ja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan
kaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui
tämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, --
muuten teltassa.
Mitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli
kuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot.
Hänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin
ukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
"No, kapteeni", kehotti kuningas, "haluan pian tietää, mitä teillä on
sanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa
merkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen."
Kapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen
johdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä
häväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä,
ja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.
"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne", virkkoi kapteeni, "nähkääs, oli
tehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan
itse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan
omasta väestäni, teidän majesteettinne... muuan omasta väestäni."
Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä
ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se
soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.
"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun,
kapteeni!"
"Ah, en, teidän majesteettinne... otin hänet kiinni omin käsin... Hän
ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka
Tanskan kuningas..."
"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen.
"Minun hevosellani!... Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa
asiaan... Missä rohkea varas on?"
Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja
punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin
niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan
hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas.
Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli
hillitäkseen itseään.
"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen
äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.
Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.
"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko
uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"
Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa
kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan
huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen".
Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan
tämän sanan.
Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden
huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli
kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä
tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin
hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä
niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut
tavallisen varkaan olevan edessään.
"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi
ratsumiehenä?" kysyi kuningas.
"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.
Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat
ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä
hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki
tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen
tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin
uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän
tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä
tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta... vaieta henkensä uhallakin, --
sitä oli vaikea saada selville.
"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi
kuningas lopulta.
Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi
hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni
Rutgerille:
"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle
tolalle!"
Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni
Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta
huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa,
joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta
järjestykseen.
Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:
"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen
kapteeni Rutgerille!"
Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman
tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas
osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka
hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin
suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää
nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen
hatussaan.
Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin
ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi
kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka
koristi hänen rintaansa.
"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka
kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"
Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin
ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.
"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako
kauan olen kantanut...?"
"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka
koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"
Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän
yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään
ja vaikeni.
Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin
kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua
kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä
otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan
jollekin sydämensä valtiattarelle.
"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti
hymyillen.
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja
juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta
kysymykseeni... Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee
minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni
sotajoukossa."
Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen
sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle
päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä
ja katsoa sitä.
"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!" virkkoi prinssi. "Suvaitsetteko
selittää, kuinka se on joutunut käsiinne?"
Kapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa
ainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja
epäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää
petturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua
vastaamasta.
Lopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin
vielä hymyhuulin:
"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti
tehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut."
Nyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään
katsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin --
sillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen
hattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin -- osottaakseen kaikille,
että mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä
ollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.
Tuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä
sattuivat nauharuusuun.
Ja hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt
käärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä
ei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden
mielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei
kapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä
suututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut
joutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän
ollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille
edullisemmassa valossa.
Kuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että
ottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin
nauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen
kohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut
täten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli
kuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.