heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä
näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan.
Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret,
säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka
ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin --
ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava
näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta
saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan
mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.
Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen
apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä,
jota he eivät kyenneet salaamaan.
Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen
minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla
kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä
hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui
sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan
lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä
saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa
päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä
heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka
hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan
ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän
huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.
"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito
sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.
"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua
kahleistani... vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät
aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala
tekopyhä?"
Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa
antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä
kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun
pimeyden ruhtinaita vastaan.
Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin
hän voi, mutta vanki jatkoi:
"Mitä te tahdotte?... Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan,
jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja
jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"
Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen
katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.
Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.
"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi
lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole
aavistustakaan! -- Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on
minulle sanottavaa."
"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi,
saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen
luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi
halajaa... Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse
huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot,
jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta
yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä... Mutta
kiiruhtakaamme", lisäsi hän.
Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta
hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä
harjotus antaa tietysti taitavuutta.
"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja
sitten... sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois,
maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat
viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä..."
Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin,
mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut
ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja
vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän
meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:
"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa
minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te
olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"
"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua
lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään
näennäisyyksiä todellisuutena... Mutta aika kiiruhtaa... Kas tässä,
poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma
testamenttisikin ja sitten..."
Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti,
jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen
joutuva jesuiittain veljeskunnalle.
Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti
sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja
sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan
kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia
sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen
seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus,
rakkaus ja toivo.
Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.
Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin
olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa
pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt
siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater
Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei
ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka
kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut
anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.
Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi
suntioon ja lausui latinaksi:
"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"
Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään
nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää
pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi
morsiusparille:
"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva
täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja
valmistamme teille tilaisuuden pakoon."
"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää,
ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.
"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä
viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja
teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen
toteuttaa... Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä
sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta
tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän
lienee vaikea välttää rangaistusta."
On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot.
Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja
lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut
aavistaakaan.
"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi
suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on
ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden
ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."
Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä
kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen
kasvoillaan.
Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis
täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei
mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja
enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä
Jaakkoon.
"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä
miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti... Silloin
viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"
He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla
luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon,
väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran
sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului
kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta
jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.
Mutta kauan emme viipyneetkään.
"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään", sanoin minä
mykkinä katseleville vastavihityille.
Eikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme
linnansillalla.
Mutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!
Kaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä
ja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä
pamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu
savupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.
Pater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä
ja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut
kauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.
Tarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas
morsiamensa, olivat pelastetut.
* * * * *
Pietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli
sangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita
kunnianosotuksia.
Hänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja
toivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras
hänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.
Tämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä.
Sisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää.
Kuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime
hetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja
huolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen
muistonsa lieventävään sovituksen huntuun.
Urhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle
ruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.
11.
Tanskan prinssin nauharuusu.
Olimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta
juhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi
sieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään
useampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.
Danzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja
tuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä
kesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi
vähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa,
ikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä
alhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen,
kun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui
amiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni
kamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat
puhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden
vedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.
Tämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut
pohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki
vain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään
kukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä
pakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja
kaupungeista -- tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa
ja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli
huolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä
parempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet
sotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän
vaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia
laajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme
kuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä
etsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman
päähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan
tyhjiä asuntoja.
Kuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin
antaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa
pitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle,
vaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta
voitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä
Dirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden
satuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle
kuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja
satulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin
meillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin
ystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa
ynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas
Kristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa
urhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui
hänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi
tallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa
hengen.
Kuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja
ystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja
ylistävän häntä.
Kuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle
kuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin
ja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin
pääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat
päänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin
lunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili -- kun ajattelen sitä ja
vertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat,
niin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin
aseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja
ruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä
toivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni
Herran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. -- Niin, ne
olivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel
Rotkirch toi.
Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse
lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää
Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin
vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi
kuningas lähtökäskyn.
Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa,
tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli
hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli
järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän
oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi
hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta
hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No
niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.
Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan
sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha
kreivi Thurn -- jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta
kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta
kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi
suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet
tunsivat -- vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana.
Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä
saanut selville, mitä se oli.
Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin
rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein
hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia
veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän
kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka
punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa
kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä
pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja
kiihkeä mies luonnoltaan.
Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen
linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset.
Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin
kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman
prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi
aikonut linnaan.
"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.
"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki
onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."
"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.
Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta
kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja
jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei
hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.
"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on
heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut
satulavaljaihin..."
"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri,
vaan voi sen helposti korvata?"
"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei,
ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta
eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi
nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian
kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."
Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen
ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen,
että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän
molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.
Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä,
jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat
nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa
kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se,
jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen
tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli
joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin
päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä
mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska
tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja
sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään
vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja
se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys
kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää
rakastettu kuningas.
Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän
selittämiseen -- rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan
ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt
henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään
pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta -- seisoessamme puhellen
tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.
Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen
selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen
kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä
tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja
huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja
pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa
ympärille.
Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli
hiestä aivan vaahdossaan.
Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei
tullut sanaakaan vastaukseksi.
"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen
mutisten: "Mutta kyllä minä..."
Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari
tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.
"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka
hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."
Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat
hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla
kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.
"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin
tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz,
kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä... syyttää minua!... Oletteko
järjiltänne, ihmiset?... Se on kuninkaan hevonen!"
Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti
hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen
seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion
jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli.
Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku
miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän
epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin,
millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.
Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että
tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut
rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin
vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi
hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen
villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin
tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli
täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät
ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.
Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa
hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille
ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania
ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät,
ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua
jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat
hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä.
Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi
ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä
puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.
Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin,
istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli
kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen
ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa
tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä
käski.
Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä,
pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää
vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita
se tarkotti.