ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein
samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse
vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen
huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin
viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.
Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka
seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.
"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte
luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä
linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan
tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja
upseerien läsnäollessa.
Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa
kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle.
Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen
puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän
vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin
ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena
kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku
kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima
Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja,
vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen
puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen
puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen,
lippuineen, kiluineen ja kaluineen -- "mit Säck und Pack", kuten
saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen
Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin
vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.
Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja
Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja
pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi
Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa
sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.
"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan
teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"
Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli
koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero
Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden
everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.
Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin
neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä
päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli
auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni.
Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän
kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi
ystävällisesti suostumukseksi.
Niin menivät he pöytään.
Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.
Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut
luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei
herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä
olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.
Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin
huulilleen:
"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"
Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin
kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen
kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:
"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen
kuninkaaltaan!"
"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan
enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen
tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai
että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa
alla.
Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää,
jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen
kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät,
on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta
kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut
kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta
tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin
henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta
valtiokansleria, -- mitä muuta kaipaisinkaan?
Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas
oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa
kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada
ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas
ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.
"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka
istuvat tässä pöydässä."
Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero
Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut
Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot
suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika
itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin
seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun
osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi
tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en
voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna
toisaalle ja avutonna toisaalle.
Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut
olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran
lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin
kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä
kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa,
tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä
seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.
Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja
kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.
"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä
valtiokanslerille... silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua
asioita selville, sinä ja minä! -- Aamulla varhain jesuiittain
kollegioon!"
"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.
"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"
Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan
kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja
aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni
tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.
Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja
vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin
häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella
seurueella vetävän huomiota puoleensa.
Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan,
sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.
Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin
väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan,
kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin
kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen
tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin
luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa",
tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai
torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä
heillä oli tekeillä.
Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.
Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan
samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, -- silloin kuulin
tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin,
mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni
tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:
"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"
"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin
minä.
"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä
suurta kuningasta etsitään... Eksynhän itsekin tässä suuressa
linnassa."
"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut... mitä sinä
tahdot kuninkaasta?"
Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka
olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan
kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän
kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen,
sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli,
niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa
juureen ja rukoilla apua.
Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt
häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota
pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä
ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa.
Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja
vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma
siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi
tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.
Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja
kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko
hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän
samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut.
Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon
luo.
Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja
katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään
muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat
siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen.
Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä
kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys
sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa
kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin
samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.
Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja
minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean
valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden
pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin,
maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.
Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä
tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä
sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon
aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta
nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän
päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut
kuvitellakaan.
Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin,
kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja
huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki
jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin
sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä,
ja pian olin pienen ikkunan edessä.
Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin
selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen
kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa
mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.
"Jos kova onni kohtaakin,
ja vihoihin
saan suurten maailmassa; --
niin tiedän lohdun vakavan:
käyn turvahan
luo Herran taivahassa."
Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin
sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei
kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan.
Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli
veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.
"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"
"Olen!" kuului vastaus.
"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."
Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.
"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli
kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois
puuluukut!"
Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja
taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti
suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada
ne auki, niin että minä voin päästä sisään.
Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan
kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut
pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen,
joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.
Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten
Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä
siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä
niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten
syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa
vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen
pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle
uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti
uskollinen.
Kummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona
minä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan
heittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat
elävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää
aikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin,
joiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän
tunsi minut heti nähtyään.
Hän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat
suurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin
elävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja
kalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin
voisi hälvetä.
"Sanot tulevasi minua vapauttamaan", olivat hänen ensimäiset sanansa.
"Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole
ensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni
takaisin..."
"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?" kysyin
tarttuen hänen käteensä.
"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä
ilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut
aavistaakaan..."
Minua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin.
Olisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut
mahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita
sai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta
käsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä,
tässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.
"Hänen lähettiläänsä oli täällä?" kysyin. "Tunnetteko miehen?"
"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin
kätyri."
"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?"
"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin
ollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät
kuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois
ainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui
kauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän
ihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin
vähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen..."
"Ja te sanoitte tämän sanasen..."
"En, sitä en sanonut, mutta..."
"Mutta...?"
"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani...!"
"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. -- Hän katsoi minuun
vastaamatta.
"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi
kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän
kaiken.
Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan,
ettei häntä enää mikään kummastuttanut.
"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on
jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle
pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun
sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut,
katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan
huoneeseen."
Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken
tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain
selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä
ja käsittämättömältä.
Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän,
joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja
oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar
häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan
jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan
toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin.
Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen
hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai
myöhemmin.
"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota
mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa... pyövelini tulevat pian,
saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"
Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka
mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän
uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen
minulle muutamin sanoin.
"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen
tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun
annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli
omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi
lankeava heidän veljeskunnalleen."
"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet
tarkotustaan?" kysyin.
"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän;
"kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän
päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo
ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä
suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden,
jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan.
Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni;
mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole
mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä,
ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt
odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään
tulee tapahtumaan."
"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni
tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."
Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin
surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:
"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne
kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini,
irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, -- sitä
mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä
tarkotuksestanne!"
En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan
hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville,
mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli
valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin
hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä
kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja
jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima
auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni
selville tästä asiasta.
Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä
puhuessani hänen äitinsä surusta.
"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni
aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä
valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että
olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului
askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat,
ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei
kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa,
kuiskasin nopeasti vangin korvaan:
"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"
Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia,
kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli
kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä
kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt
turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan
löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko
huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.
Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot
luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui
lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se,
että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan."
Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi
pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan
vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos
tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä
minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia
sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko
astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä
tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää
heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin
jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.
Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä
ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen
huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta
itse nähdyksi.
Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun
naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa
riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa
puvussa.