Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei
se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs
sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä..."
"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt
juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin
silmukat pettävät."
"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä..."
Hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku
jyskyttävän sisältäpäin.
Kauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan
myöten, tuli näkyviin.
Vaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat,
jonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.
"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?"
"On!" vastasi kauppamies.
"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!" lausui soturi
iloisen luottamuksen ilmeellä.
Hän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater
kysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:
"Onko kenraali leirissä?"
"Ei", vastasi soturi, lisäten: "mutta hän saapuu yön kuluessa."
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla
olisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa
kaikkialla, missä hän näyttäytyi.
Päässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän,
oliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä,
jopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä
saapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina,
eikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät
liittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia
teitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän
tosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen
tuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys
maan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.
Tämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni
kysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin
hypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai
olisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa
läsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä
voittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta
äkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän
hankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.
Tässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui
liian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten
sotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät
nopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä,
kuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo
kertoakseni hänelle, miten asiat olivat.
Pater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin
sanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja
kovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.
"Olisi hyvä, ratsumestari", sanoi hän, "jos tämä asia voitaisiin
lykätä."
"Mahdotonta", vastasi ratsumestari, "mahdotonta! Se tärvelisi koko
suunnitelman."
"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu
tänne, ja silloin..."
"Silloin olisi kai kaikki hukassa", keskeytti ratsumestari vilkkaasti,
ja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.
"Sinä olet lapsi, poikani", jatkoi pater, "ja tyydyt yhteen osteriin
haavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin."
"Mutta minulla on kenraalin käsky", sanoi ratsumestari kiirehtien.
Epäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin
mahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin
mahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.
"Kenraalin, ystäväni, -- toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän
ymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa...
Otan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa
kuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan
yhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä
kirkolta."
"Mutta jos kuningas ei tulekaan..."
"Jos hän ei tule!"
"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi
tunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat..."
"Ei, ei," huudahti kauppamies innokkaasti, "antaa asian mennä menoaan.
Siinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas
Sigismundille."
Pater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää
tuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään
väittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi
vielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei
kuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.
Minä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja
kauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:
"Seuraa minua, kauppamies Cleve... meidän täytyy myös mennä leiriin.
Tahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa."
Kauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin
vaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin
kellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta
ja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.
Nyt olin minä vapaa toimimaan.
Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin
nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven
eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja
minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.
Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan
linnaan, missä käskynhaltia asui.
Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi
päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä
useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni
sisään minua ilmottamaan.
Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli
voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys
siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian
myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta
toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin
kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti
kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:
"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko
sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."
"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen.
"Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni
kuolinuntaan -- luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin
tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi
liikkeellä; mitäs sanot siihen?"
"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei
vihollinen lainkaan näyttäydy... Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen
saanut vihiä heidän teistään..."
"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten..."
Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun;
valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.
"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.
"Maan alitse!" puuskahti hän.
Mutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella
nopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä
Antero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi
muutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.
"Voitko näyttää minulle tien?" kysyi hän napittaessaan kiinni
hirventaljatakkiaan.
"Kyllä!" vastasin minä.
"Hyvä!" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.
"Pankaa rumpu soimaan!" sanoi hän hänelle.
Hetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli
häntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi
pärrytys.
"Muureille!" huudahti hän heille. "Luulen, että tänä yönä on paholainen
itse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!"
Hänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen
hyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni
ajatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen
huomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin
puolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen
tietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi
myös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.
Alhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja
kaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti
käskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen
käskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.
"Nyt pojat", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, "nyt, pojat,
on tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta
sieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla
mukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille."
Raikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut
rivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin
käski hän eteenpäin.
Tulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin
yllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna
kellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi
välähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan
kenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian
saimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.
Sytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi
kellariin.
Täällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea
lävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja
vihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä
äskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan
seiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.
Mutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen
olisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me
kulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä
käskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun
käytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä
aiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu
mieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä
jatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen
leiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin,
niin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei
soihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin
eteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.
Tämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan
kaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan
alitse eteenpäin.
Tulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi
murhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta
puolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan,
jota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään
muuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että
moni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi
pääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista
jalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme
ja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.
Kohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille
voitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa,
lähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että
kuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin
hyökkäystä.
Nopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero
Erikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä
hänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen
sotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän,
etteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka
vielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.
"Ei", sanoin minä, "tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!"
Ja yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.
Me näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian
tunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.
Kuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman
kukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen
kiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat
puolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet.
Heidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa
sekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä
Braunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman
salmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin
nopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona
virtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.
Nyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli
ilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten
hänelle kätensä ja sanoi:
"Nyt on maksettu Wormdittin velka!"
Mitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki
rivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten
yhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta
tahtonut tulla loppuakaan.
Mutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien
synkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä
pilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden
näyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse
linnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin
vastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi
selvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin
Elbingissä.
Kuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän
ratsasti linnaan.
Täällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli
pater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi
kuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen
ulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee
mitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.
Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa
vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut
paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan
nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun
nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota
en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan
Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse
näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman
liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa
nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään
päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä
mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat
kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan
jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi
epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän
sillan kaiteeseen.
"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"
Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän
ymmärsi tarkotuksen.
"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää
lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja
rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi..."
"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.
"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.
Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti
hymyillen lisäsi pater:
"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi
sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää
ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan
kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."
10.
Jesuiitan miina.
Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä
Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei
tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä
saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen
jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä
tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin,
että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt
pitäisi oleskella kaupungissa.
Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin
tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan
vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni
oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia,
näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja
laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää -- mitä tuli
siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä
pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että
se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti
ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin
muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä
olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi
tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin
kautta.
Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne,
ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava
tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi,
ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli
liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt
tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata
veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle
asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.
Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta
ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi
minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä
minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että
minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita
usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin
suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma
menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena
lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi
se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka
ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe
mitään.
No niin -- valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat
häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua
eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku,
joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen
sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista
ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton
asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden
joukkoon, -- mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan
käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia
pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.
Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja
puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni,
kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta
oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten
vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin
oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa
Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden
ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen,
seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.
Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun
kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen
poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi
onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni
menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä
kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja
epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin
juoksujalkaa kujan lävitse.
Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin
Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan
kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta
merkille hänen hyväntahtoista hymyään.
"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota
kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle
palvelus."
"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja
hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä
liikkeissänikin.
"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä... se on pater
Josef."
Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan
vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta,
koska se koski myös häntä.
"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta,
jossa seisoimme kujalla.
Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia
silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä
sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen,
ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se
tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa
viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli
erään nahkurin oma.
"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda
vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas... Mutta pidä silmällä tätä
taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää
minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän
tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"
Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin
voivani luottaa häneen.
Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta.
Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut
häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois
linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai,
käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä -- sen sanoi minulle
kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.