siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja
ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta
auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.
Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei
ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että
ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman
suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka
oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.
Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin
voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi
tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa
on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen
liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän
tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut
sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja
tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa
hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen
mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja
arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna
Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi
voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen
kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse
Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut
valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.
"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä
reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.
Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu
linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan
palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän
niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän
samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän,
kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei
koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä
hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin.
Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen
valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli
pitkät käsivarret.
"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät
johtolangat luihun paterin käsistä.
"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän
lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin
ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten
kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."
"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?"
täydensi Jaakko puoleksi kysyen.
Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin
ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa
joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden
peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina
Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko
panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden
tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.
Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka
jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen
saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto
oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja
oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan,
sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä
sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä
matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle
ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli
vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten
pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun
minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä
Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa
vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä
ollut tavannut Jaakkoa.
Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas
laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä
Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle
maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu
sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg,
Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan
lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei,
mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi
Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa
Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä
heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot
seisoivat aivan toistensa nenän edessä.
Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus.
Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä,
ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa
Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten
herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat
tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi
hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja
kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin,
viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle
everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä
päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.
Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään.
No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin
olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata
Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta
onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen
aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan,
niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä
totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä
minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni
hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut
kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin,
tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun
verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään
kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään
räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula
venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi
olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä
emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.
Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen,
luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei
ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta
päivä, joka nyt valkeni -- se oli toukokuun 25 päivä -- oli surun ja
levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas
kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa
sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin
voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut
kauemmin pidättää kyyneleitäni.
Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald
nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme
muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin,
vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja
jäikin sinne useiksi viikoiksi.
Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli
tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis
selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa
Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä
oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli
ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme
ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään
voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin
toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut
sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa
määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se
ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.
Sillävälin lähti kuningas -- toukokuun viimeisinä päivinä --
Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä
taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että
eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli
suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli
nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen
ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi
olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas
viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan
ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti
pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja
koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun
lähestymisestä.
Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.
Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna
pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin
lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt
näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut
alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin
käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani
viestin johdosta.
Sen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus
hänelle oli uskottu.
Kohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja
kulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä
kaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi
tornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin
laita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli
täytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö
katolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli
meitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin
ihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: "Kas, tuolla tulee
kuninkaamme!" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan
päinvastoin sortajina.
Tässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt
evankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen
seikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa,
nimittäin porvarien vähentyneet tulot.
Nämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta
ja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli
itselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet
kirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän
hevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän
herkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen,
jolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa
makeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan
kiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista,
mutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: "Quid non patimus
propter regnum Christi?" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan
tähden?)
Kas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he
taistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, -- että he saisivat
ylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä
maailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin
inhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa
alla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla
vetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi
hartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun
niitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit,
käsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat
liiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja
levittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.
Nyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia.
Mitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi!
Kaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti
täytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei
ollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja
oli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi
myös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua
kaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan
koskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.
Erittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani
katua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat
kiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri
silloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä
leveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki
poispäin toisessa päässä katua.
"Eikö se ole hän?" lausui hän samalla naapurilleen.
"On, hän se on!" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan
käsityöläisen jälkeen.
Kuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni
pälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen
nähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi
kysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu
katselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen
vaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni
hänestä oikeille jälille.
Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten
merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat
nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen,
jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.
Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen
ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani
majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään
merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut
epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle,
josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni,
kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne.
Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en
onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin
lävitse.
Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman
suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin
sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään,
joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko
päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.
Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja
hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei
kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran
luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku
aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli
saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin
kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri
kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa
leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä
itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.
Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen
eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä
päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys
ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.
Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää
kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä
jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan
siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä
tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli
paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi
hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen
silmänsä oli mukana kaikkialla.
Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi
minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.
"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle,
"niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna
saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki
käy onnellisesti ja hyvin."
Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta
pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten
pelännyt.
Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja
lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.
Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty
kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin
ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja
tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin
tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.
Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi
virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä
näkyvistäni.
Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta,
joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni
ovea.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on
matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt
hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"
"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.
"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija..."
"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa
ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."
"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti,
"nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"
Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle;
mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani
ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti
ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli,
menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.
Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja
joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken
neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli
selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle
puolelle ovea.
Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin
vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta
hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta
kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu
todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi
toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto:
"Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" -- kaikui alituiseen korvissani, ja
joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia
sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään
melua, -- ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan
syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä
juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden
aika oli tullut.
Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se,
jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa
pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.
Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja
koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata,
ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.
Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin
varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän
olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja
uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin
ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt
unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei
epäluuloni olisi herännyt.
Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka
jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.
Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä
Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä
puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta
suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen
ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin.
Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut
pysähtymään.
Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin
maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.
Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He
pysähtyivät aivan eteeni.
"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi
toinen heistä kuiskaten.
"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka
myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."
Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä
tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen
kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut
salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!
"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut
kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.
"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.
"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.
En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli
herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla
hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta
mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa
tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.
"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani
mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin...
Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon
suuremmaksi..."
"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti
kauppamies.