kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon
henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni
puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan... jos minulla olisi
se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren,
"rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä
piilopaikkaansa tässä maailmassa."
Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta
sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin
ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi
edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä
oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin
vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät
puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän
mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa
todellisen asianlaidan.
Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi
suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa
miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi
odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi
linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon
mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa,
jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea
ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan
voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa
kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.
Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt
hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he
olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle
kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu
näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan,
mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään
hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka
mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen
vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein
salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet
varomattomasti virkkamaan:
"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi
pitää sinut kurissa!"
Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa
kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.
Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää,
mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota
näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan
liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen
ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen
tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.
Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi
hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin
asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta,
mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, --
Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli
päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli
saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä,
kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse
hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että
kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen
olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi
kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti
ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan
hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun
ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului
taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden
Habersdorffiin ja pater Josefin luo!... Kiitos hyvästä vartiosta,
kiitos, kiitos!"
Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen
Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan;
mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä
tuumaa toimeen.
Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari
näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle
vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta
hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus,
jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä
puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti
vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen
rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos
kaupungista.
Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta
kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma
ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei
etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston
hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian
kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.
Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä
ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja
sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon.
Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta
hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti
siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä.
Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle
tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan
vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu
mereen.
Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin
etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan
vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja
vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen
ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa
päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki
häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli
suntio.
"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme
kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa... älkää pelästykö, en tahdo
teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille
avuksi... onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."
Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan
lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut
selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin.
Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.
"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta
huomaavinaan suntion kiukkua.
"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.
"Mutta aiottehan sentään sinne?"
"En!"
"Ette? -- Mutta sanoittehan minulle niin!"
"Olen muuttanut mieleni... häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja
minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."
Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta,
missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän
suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.
Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun
molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut
säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan
tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä
kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo
hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui,
vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti
tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.
Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi
tarkotuksensa.
Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio
istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman
mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita
tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin
laski Jaakko kätensä hänen olalleen.
"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne... olkaa aivan
kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän
rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan
linnaan..."
"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden
saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."
"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä
ja suorittaa teidän asianne!"
"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei
ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui
salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.
Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt
ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen
huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään.
Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua
vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli
lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat
istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin
rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän
tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat
huusivat yhä pahemmin.
Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti
olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.
Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.
"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen
suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään
niistä löytäisi, mitä tarvitsen."
Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei
ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn
pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä
oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater
Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei
löytänyt mitään enempää.
"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä
menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani,
niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät
ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."
Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan
vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen
rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin
johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti
ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin
palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa
uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.
Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen
kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni
täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän
piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka
sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta
ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja,
jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä
tuhansine tähtineen.
Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka
hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.
"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi
myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me
emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"
Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan
heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli
uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater
Josefille?"
Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla
pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli
päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen
hän oli rehellisesti ansainnut.
Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa,
että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:
"Minä tulen ruhtinattaren avuksi... olkaa varuillanne ja pitäkää
minulle portti avoinna."
Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä
heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin
hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli
saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin,
ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen
jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.
Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin
pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni
viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä
valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.
Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna
leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti
käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle
unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa
päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa
sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut
hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin.
Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli
kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä,
oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen
kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla
vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut
pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.
Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui
kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt
kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater
kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:
"Onko tässä kaikki?"
"On!" vastasi Jaakko.
Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla
riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle
tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen
huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta
pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo,
niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.
"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut
sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä
asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"
Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman
naishenkilön ääni kysyi:
"Kuinka, isä Josef... sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että
sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."
"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.
"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän
jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän
joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten
vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän
toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä
saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle
vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa
aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut
tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."
Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta
nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe
hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet
suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän
tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut.
Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä
väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset
kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu.
Pater seisoi selin Jaakkoon.
Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri
kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren
jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli
kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä
niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan
linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja
tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa
toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto
hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen
julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli
laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi
oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen
tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein
leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo
edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.
"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi
hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen,
porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut
saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle,
jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.
Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki.
Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.
"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä
harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää
vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."
Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin
on täällä muuan sana sanottavana!"
Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he
tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen
rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut
heille aikaa tointua.
Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne",
sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu
jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin
viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä..."
Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että
hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja
joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt
huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä
ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta.
Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle,
jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen
todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla
käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.
Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti
itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti
puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten
saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.
"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän
häntä kamalimmasta rikoksesta... hän vaanii kuin salamurhaaja
kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis
katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen.
Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on
valetta, vihkitodistus on valetta... voin todistaa sen. Marienburgin
suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu
vangittuna jonkun matkaa täältä... hän voi vahvistaa sanani."
Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta
saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" -- "Kuinka hän on tullut
tänne?" -- "Onko hän juopunut?" -- "Viekää hänet pellolle!"
Kunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi
pitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin
ja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei
ajatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.
Pater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita
saapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään
rakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.
"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!" sanoi hän tehden välinpitämättömän
viittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli
jonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.
Ja pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät
loitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi
paterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:
"Linna on vihollisten saartamana!"
Nytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään.
Hän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun
suntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä
vihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen
tiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän
ratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari
päättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri
tällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan
ratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari
tarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen
vankeuteen.
Ratsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon
saapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan
tapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi
sitten: "Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties
saapumisestani on jollekin iloakin... Suokaa minulle anteeksi, mutta
teidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!"
9.
Salaliitto Braunsbergissä.
"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan",
sanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa
saadakseen selon koko jutun juoksusta. "Mutta näetkös, tahdon opettaa
sinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta
matkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin
hyödyttää."
Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin
olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta,
kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei
itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja
voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja
ja niiden ylitse.