tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei,
syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko
saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi
käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden
Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.
Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa
Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman
päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin
hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli,
nimittäin 1637.
Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes
Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä
yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat
aatelisvaakunan ja kypärän.
Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja
kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta
ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä
asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri
sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa
rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä,
jotka eivät kypsy sodan jaloissa.
Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä
kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli
se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai
kukaan saattanut odottaa.
Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat
ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen
suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla
vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä
perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista
maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia
Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän
omaisuudeksi.
Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin
kuninkaallinen lahja!
Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville,
sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat
kiintyneet mieleeni.
"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin
yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika,
jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien,
täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä,
joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy
ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat
voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri
kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut
riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."
"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin
tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on
pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa.
Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa
Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun
voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä
tomun ympärillä!"
8.
Puolalainen ruhtinatar.
Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut
löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta
poppamiehestä -- jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä,
jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun
ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain
nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan
neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun
ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä
minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.
Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa
ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan
taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja
Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja
kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja
kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi
osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan
asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri
päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen
kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän
vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.
Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen,
sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään
paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta
samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin
hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita
silmällä minun itseni ollessa poissa.
Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden,
että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua,
kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä
asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin
ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään
kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta,
että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista
vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin
teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika
että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu
kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja
väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku
olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.
Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja
ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli
riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti
kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut
näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki
kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin
armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.
Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää
kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli
monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin
rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka
olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta
voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella.
Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme
samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen
painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa
säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.
Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois
lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset,
ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa,
etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla
retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin
lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.
Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta
tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.
Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa
Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina
aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea
rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja,
jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän
kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös
Marienburgissa.
Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi
ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli
joulu.
Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli
kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea
kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla
näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella
iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se
osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja
katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka
voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa.
Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus
kenties tullut suuremmaksikin.
Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän
vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi
tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei
hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia.
Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen
olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä
kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan
mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä
yhä suuremmaksi.
"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!"
kehotti Jaakko.
"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta
ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.
"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.
"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.
"Mitä täällä sitten asioit?"
"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi,
voi, voi."
"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä
kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen
sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos
tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin
onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."
Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti
hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli
kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut
viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä
haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.
"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko,
oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen
vastauksen.
"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi
sen, että sälytätte moista niskoilleni!... Kuinka voisin minä, mies
parka, puuttua niin korkeihin asioihin... Voi, voi, hyvä mies ja jalo
pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan... Minulla ei ole tämän sodan
kanssa mitään tekemistä... voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa,
ainoastaan rauhaa."
"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei
asiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja
puhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin
niiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle."
"Se on minun surmani, se on minun surmani!" vaikeroi juutalainen itkien
ja lyöden rintoihinsa.
Jaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta
puhetta, sanoi Jaakko hänelle:
"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi
puhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut
vähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko
asia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai
säästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot
seurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi
puolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä."
"Puolalaisen leirin?" sammalsi juutalainen. "Kuka on sanonut, että
tulen puolalaisten leiristä... tulen Habersdorffin linnasta, joka
sijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on
todistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta
minkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja
kunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut
tästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi."
Preussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin
vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.
No, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään
kädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja
päästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko
teki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan
lähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.
"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä", sanoi juutalainen. "Mutta
puuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti
tuoda mukanani palatessani."
"Anna minulle kirje", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien
tinkimisten jälkeen antaa se hänelle.
"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!" sanoi Jaakko
sitten, pistäen kirjeen taskuunsa. "Ne voivat olla vaarallisetkin häät
nuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että
sinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi
itse ylisotapäällikkö..."
"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!... Ei häiden laittaja ole mikään
ylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs
leskikreivitär..."
"Ja kuka on morsian?" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen,
että sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen
ratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.
"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä."
"Hänen nimensä... mikä on hänen nimensä?" kysyi Jaakko innoissaan.
"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar
Mariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt
kärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata
ihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään
hänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan... Niin, niin, hänellä
on paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista
ruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä
olen varma."
Nimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa
mitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada
juutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja
juutalainen tiesi aika paljon.
Hän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut
juutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa
kaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle
vihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta
saatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan
Jaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian,
että Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä,
että he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa
hänet.
"Kenen kanssa hän menee naimisiin?" kysyi Jaakko. "Sinusta näyttävät
häät olevan suurin onnettomuus?"
"Niin, niin, se onkin niin", vastasi juutalainen. "Juuri häät...
Katsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella
on toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin...
Sentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi... sen
saavat kaikki nähdä."
"Kuka on sitten sulhanen?"
"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt
siinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee
tykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin."
Haavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut
tietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä
lankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka
oli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun
haavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei
kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen
keskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä
Jaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle
pelastussuunnitelmalle.
"Mutta mistä tiedät", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut
huoneesta, "mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?"
"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän
ymmärrystä ajatellakseen", vastasi palvelija. "Oli muuan nuori herra,
häntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli
sangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli
ruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen... Nuori
mies oli muhkea herra... hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme
Sigismund ja siis sinun maanmiehesi..."
"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin...?"
"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin
mukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan...
silloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet
vaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on
vielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi
veljeään."
"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?"
"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa... he olivat aina
yksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos
ruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan
joka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota
hänestä... Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!"
"Mutta mitä on sitten tullut väliin... missä on nuori herra, miksi
ruhtinatarta pakotetaan?"
"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten
sydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien
taivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe,
ymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät
pohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin."
"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta
helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti
purkautua valloilleen.
"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija
hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.
"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden
luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja
onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,... mutta mitä
pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset
toisistaan?"
"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin.
"Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta,
vaikken minä siitä ymmärrä mitään..."
"No, mitä hän sanoo?... Luulen että vapiset puhuessasi pyhän
roomalaisen kirkon tähden?"
"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti
palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä
uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden
versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan..."
"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle
lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan
ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä,
pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden
luitakaan niiden sisällä... Hän sanoo siis...?"
"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken
rikkaudet."
"Sitä luulinkin... no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas
leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"
"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä
vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi
tekevään uskoon,... hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa
takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."
"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän
kaikkeen tähän?"
"Sitä en tiedä... epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita
varustetaan toiselle!"
Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut
"ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja
että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen
kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin
kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän
yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä
korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi
saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti
mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.
"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois
linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista
tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja
jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi
hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut
näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että
sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä
tahtoo."
"Ja nämä keinot?"
"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"
"Oletko kuullut sen?"
"Niin, olen kuullut sen!"
Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten
polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat
silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka
hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus.
Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään
oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa
kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi
palvelija lisäämään:
"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä
huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater
Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä,
juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi
pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta,
että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse.
Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä
ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos
lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette
samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'..."
"Ja hän tuli jälleen?"
"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta
ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja
niin alettiin laittaa häitä... Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos
voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti..."