oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen
istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse
olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin
Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään
todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit
ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja
vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.
Huuto: "salainen rudbeckiaani!" -- tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän
taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme
Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat
olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka
olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta
kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun,
kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain
tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia
kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä
laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri
rudbeckiaaneilta.
Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun
kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia,
en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut
kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin
edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla
iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen
kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja
seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta
katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan
voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa
kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.
Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset
taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin
sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse
syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt
syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli
vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari
vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi
rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta
messeniaaneja kohtaan.
Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt
puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen
liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja
suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin.
Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin
mitkäkin raiviot.
Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott,
kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen
maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin
rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja
keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat
tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin
ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen -- hän oli Messeniuksen vaimo
ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär --
syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä
kummastuksesta.
Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän
kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli
uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin
hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien
välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän
sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia
rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin
herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat.
Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa
Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.
Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi
hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan
tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää
hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan
sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri
yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin
mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen
luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.
Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän
nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin
huulin:
"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista!
Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun
kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa
konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani
narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä
omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin,
tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin
opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan
oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun
menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan
jalostaminen, -- jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle
voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja
mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa
Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin
hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet
hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi!
-- Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja
ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin
satuttavat kättään herra Äkeen."
Sellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä
pahempaa eikä parempaa.
Sillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä
ajoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja "comoedian" esitys tapahtui
onnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria
Elisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas
ja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat
historiallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.
Mutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän
ollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa
useampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain.
Oppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin
moniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet
paremmin Messeniukselle yksin.
"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua
kirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää
huolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä
kohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä
virkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta
kunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä
kateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota
loppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa
niin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta,
ja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin."
Oppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan
heille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:
"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista
vallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää
esimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät
juopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon
myös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja
vakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei
vanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule
toimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia
uskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!"
Näin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän
heiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli
tehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille
itselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi
huolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi
määrätä vamman parannukseksi.
Kuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä
viemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei
kuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin
ynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham
Brahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.
Niin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt
yliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että
heidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra
Juhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat
pääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.
Tämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi
sijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen
tuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin
useinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita
sovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita
oli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja
mainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet
toisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet
tahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen
tehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.
Valtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla
päivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui
esiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä
kilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut
Messeniuksen nimittäneen häntä "aasiksi". Hän sieppasi kiihkeästi
taskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi
lukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.
Tämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja
neuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen
vastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:
"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!"
Herrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin
kuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen
eikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan "aasi" korvissaan. Hän
kopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun
kirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä
kiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos
hänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius
oli siinäkin tieteessä taitamaton.
Kuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada
molemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he
lopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin
saattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut
uudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin
siten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius
tuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken
perustettuun Tukholman hovioikeuteen.
Niin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden
nyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi
vihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät
taapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen
vietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli
ollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan
jesuiittain kanssa.
Kuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin
kukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa
rikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika
Tegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja
kuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka
osui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä.
Silloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen
tarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin
Kaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki
ainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.
Samantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit.
Herra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat,
jotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius,
koska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä,
joten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla
katkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi
sentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan
leppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta
yksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas
kuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään
onnettomasta rakkaudestaan.
Jaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan
kohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen
sydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut
hänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä
jotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä
tehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.
Muuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän
Messeniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin
heti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.
"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt
lienettekään!" sanoi hän.
Messenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä
pilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä
hymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.
"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa", jatkoi Jaakko, "mutta
heitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä
muita,... mutta sittenkin minä seison nyt edessänne..."
Messenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan,
joka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli
ainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka
sykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan.
Jaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri
silloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä,
pensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät.
Samat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset
ovat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.
Messeniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden
hänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä
luonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin
konsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa
ja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen
vastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.
Jaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut
ajatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.
"En tietysti ollut mukana", sanoi hän, "kun 'Blancka Martha' esitettiin
jäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani... kuinka
Blancka Martha nyt taas lauloikaan?... Hän laulaa herralleen, kuningas
Birgerille:
"Schöns Lieb gedenck der Treue,
Die du mir hast verpflicht,
Und lass dich nicht gereuen,
Gereuen,
Von Hertzen meine ich dich!"
"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:
"Daran solst du gedencken,
Hertz allerliebste mein,
Mein Hertz thu ich dir schenken,
Schenken,
Es soll dein eigen sein."
Ja tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.
Tosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos
hän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin
torjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi
ilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä
mennessään askel askeleelta takaperin.
Jaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina
teki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella
asessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä
kaulukseen, sanoen:
"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset,
Bjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret
herrat, -- silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi
on tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe
heitä..."
Tällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt
läjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla
liikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen
jälestään kiinni.
Jaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään
poskipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä,
jonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen.
Hän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli
tarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä
käsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta
eikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.
Hän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka
kuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti
paljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan
miltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti
esiin kuivan ja karkean pinnan alta. "Antakaa minulle neuvo,
ratsumestari!" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman
vapaapuheiselle Jaakolle. "Jos minulla on vihainen koira, josta
kuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän
sen kimppuun verisine kitoineen... kuinka on minun parhaiten
meneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden
kuoliaaksi?"
"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita", vastasi ratsumestari, "mutta
arvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä
tarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?"
"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra
Erik Yrjänänpoika Tott!"
Ratsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan
tyynesti:
"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä
opettajaani... Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää
paikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli
huono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä
kaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa
Adolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik."
"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa", keskeytti
ratsumestari.
"Ei, seis!" tarttui Jaakko juttuun. "Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo,
mutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän
tapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon,
ratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun
temmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä
tämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?"
"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa
kasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.
Jaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei
voinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi
tehdä.
"Ei kumpaakaan!" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa
vaihtopuolistaan.
Mutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja
osotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen
puuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin
voisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi
mennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus,
arveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi
itsensä onnettomuuteen.
Parisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli
vangittava ja vietävä Suomeen.
Kun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan,
kummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo
ja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata
Messeniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen,
ja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa
hyräillen Blancka Marthan laulua:
Mein Hertz thu ich dir schenken,
Schenken,
Es soll dein eigen sein.
Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko
tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä,
missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki
hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja
koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi,
mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli
edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen
tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja
epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä
silmällä, -- hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi.
Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen
sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että
hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin
pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon
kävellessä vartioiden toisen edustalla.
Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen
ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen
itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli
viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.
"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.
Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän
lyhyeen ja ynseästi:
"Minä vaanin sutta!"
Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa
ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut.
Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä
majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän
ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän
tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin
keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän
ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety
kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko
uskaltaisi hänen pelastuksekseen.