kieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen
sanan.
"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten", pyysi nainen kyyneleet
kauniissa silmissään, "mitä sinut tahdotaan tekemään?"
Nuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään
tämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän,
tai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman
höltynyt.
"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?" kertasi hän harvakseen, ja sitten
pudisti hän päätänsä. "Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä
sinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko
sitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi
voittamiseksi."
"Ehtoa?" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän
tunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan.
"Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni...? Kuka täällä asettaa
ehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?... Tule, lähtekäämme
tästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle,
ja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään
häiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et
vain unhota uskollisuuttasi Marialle?"
"Ah, Maria", huokasi nuorukainen, "onni täytyy tuntea eheänä, tai
muuten se pakenee; ja usko minua -- omatunto, omatunto, se painaa
raskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun
henkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia,
kuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet
silloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on
juotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi..."
"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin
näyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä
alhaalla on kylmintä ja pimeintä!"
"Rakastan sinua liian paljon, Maria", vastasi nuori mies, "ja teen niin
siksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään
eivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään.
Rakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että
kerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa
hääpuvussa..."
"Ei, ei... pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se
kietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän,
että rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa
kaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun
rakkautesi minuun."
"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos
tahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja
kaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi
talvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, -- maahan,
jossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta
jossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja
kukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee... Tule mukanani siihen maahan ja
sinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!"
Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan
ja seisoi kauan vaiti.
"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on
kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa
tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä... kuinka on tämä
muutos tapahtunut?"
"Avunlähetystä... ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla
kuin sinun, Maria!... Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja
kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi... ei, Maria,
älä kysy minulta... älä puhu mitään!... Toivoisin olevani kuollut!"
Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten
rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti
sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin
nuori mieskin.
"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin
verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle
kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden
tarkotusten välikappaleena... minä kyllä kestän, sano minulle, sano,
oi, pyydän sinua... mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?...
Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut... Sano
minulle tämä ehto!"
Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän
tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: "_Ruotsin kuninkaan
kuolema_!"
Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö
parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti
kasvonsa käsillään.
Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä.
Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä
murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi
pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi
alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota
etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen
yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon
hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten
heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää,
jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois,
ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä.
Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan
"Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin,
vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja
kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen
veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se
oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi
kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.
Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin
käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen
inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut.
Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti.
Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin
että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan
Strengnäsin mummon pojan; -- toisekseen olivat he nyt kaikessa
tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet
minulta paeta.
Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa
katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja
sanoi:
"Henki hengestä! -- Mitään vaalia ei ole!"
"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden
vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja
kuullut hänen puhuvan, -- puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja
jalomielisyyden kieltä.... Ei, tuhat kertaa ei! -- Annan ilolla henkeni
kuninkaani puolesta!"
Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut
ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja
et tunne... Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata... meillä on
vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi
vangiksi."
Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa
leimusi.
"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo
ja sanon hänelle koko totuuden... hän on liian suuri ja jalo
langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu
kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli
tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne..."
"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet
kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on
kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun,
ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi
tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut
suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä,
ja sano sitten ajatuksesi!"
"Vade retro satanas -- mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa
vastaus.
Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä
seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin
oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta
tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin
tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi
siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa
äänen.
Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu
kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja
kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen
ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä
sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden
majesteetillisuus.
"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia,
että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"
Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja
neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin
lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä
kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän
hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se
mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen
selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin
aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja
tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä
naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.
"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle
sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle
sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi... Oi, kuinka
julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"
"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen
hänen huulensa.
"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden
ikkunaan.
Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli
pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös
niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.
Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä -- en tiedä mistä se
tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös
lattiasta -- aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni
päästä huoneeseen.
Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden
sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se
kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti
äänen, jotta se kuului vain kahinalta.
Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin
vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin
unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta
sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten
mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei
alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta
täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan
kaikkia uloskäytäviä.
Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta
talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään
elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli
luovutettu kuninkaan henkisotilaille.
Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä.
Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä
ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita
vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että
itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi.
Riensin vankilaan ja kysyin vankia.
Kyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, -- mutta kun minä vaadin häntä
hankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat
tunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin
katkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja
ajatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman
levottomuuden valtaan.
Kesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä
tai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava
jälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa
ollut.
7.
Kuninkaallinen lahja.
Puhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin
syytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita
ja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat
hänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa
saavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen
ymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi
hyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin
myös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon
heitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja
että sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin,
että ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää.
Sentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten
välillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.
Mutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä
ja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja
suurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme
täällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme
kulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne
oikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä
kenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt
voittoja.
Kukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa
myös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua
kirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä
hän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme
kotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa,
herra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta
kuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana
vastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan
nimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin
aikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli
joutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki
kirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä
oikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani
kirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:
"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä
erotus on teorian ja käytännön välillä."
Ja totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin
asiasta kuin toteuttaa se käytännössä.
Autuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan
jokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden;
ja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet
monituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä
opinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan
viisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi
kuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat
latinaksi.
Mutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä
alalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen
oppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin
huonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan
puhuttavan.
Uplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut
tulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan
miekkaan, -- tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli
urhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu
on, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi,
tietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli
hänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka
neitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.
Olivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti
Maria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes
Messenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli
nimenä "Signill", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli
valittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä
neljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan
joukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He
harjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät
Tukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko
Haborin puettuna hovineidoksi.
Hauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja
vaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan
katsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa,
kun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi
kutoivat verkkojaan.
Habor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan
sveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän
taasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen.
Sillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä
piti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä
näköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen
sanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta
"hän on kuin vuohi puheeltaan,
ja jalat on kuin olki vaan,
ei muuten suuri kunnossaan.
Pahoja paljo tapoja
on hällä, kirosanoja,
'Potz-donnereita' täynnä suu,
hattuineen pöytään istuutuu."
Mutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin
veljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen
isän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä
vastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen.
Habor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin
lähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin,
puettuna samettiseen neitsytpukuunsa.
Hän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten
käsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä
liittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen
Jaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.
Nyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen
suuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän
näytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat,
jotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan.
Itse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen
korvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me
kaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut
sietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.
Kun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee
Haborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä
jotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi
rakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti
sanoakin:
"Unohda huoles, armahani,
nyt Habor seisoo rinnallasi, --"
mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka
olen!" -- antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui
nurinniskoin.
Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes
Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi
kepin pois suuttuneen herran kädestä, -- se oli hänelle lapsen leikkiä,
niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja
huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista
ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten
kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä...
Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja
jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään
tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee
paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden
sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:
"Hyvästi, Signill kaunoinen,
suo jäädä kuivaks poskuen.
Hyv'yötä koko katsomoon,
mi ystäväänsä muistakoon,
ei ihmetellen kaaduntain,
ei panetellen muistoain."
Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen
puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori,
että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää
kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja
heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:
"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, -- kenties tavataan
toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe
minun kävelevän Upsalan katuja."
Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja
raskaiden askeleidensa alla.
"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi
professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä
elämästä ja kuolemasta.
"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit
sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta
jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin
herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä
ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.
Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan
hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi
olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei
hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu
saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka
pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän
molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin
ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen
kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan
kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet
niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan
näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin
markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin,
kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti
mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.