paavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan,
monet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät,
eksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas
Sigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle
tavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän
kuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen
maahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin
tänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin."
"Ja poikanne?" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas
asiastaan.
"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä
koulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa
oppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin
-- piispa", lisäsi hän selvyyden vuoksi -- "taputti minua monta kertaa
olalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista,
sillä se oli hänen nimensä."
"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin",
lisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.
"Niin", huokasi hän, "mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain
ihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja
kuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin
suostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta..."
"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi", lohdutin häntä. "Tietäähän hän,
mitä sanoo ja tekee."
Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.
"Hän ei ole lapsi, ei... sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan
tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön
retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee.
Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään
edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten
välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan,
vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."
Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita
oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas
kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin
rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa
salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli
osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan
ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.
"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan
kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja
hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut
monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden
lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja
tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin
kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin
kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen
kerettiläisyytensä tähden... niin, semmoista oli kirjeessä, jonka
poikani luki minulle!"
"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.
"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten
hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan
hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta
ja hopea jäisi sinne merien taakse."
"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"
"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt
kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään
valtaansa pojalleni avuksi... Olen varma, että koko jutussa piilee
ilkeä juoni, niin, niin olen!"
Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli
kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen
poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle
mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin
hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan
vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista
Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin,
johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen
sainkin.
Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella,
rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki
asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo
ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon
sitä oli käytetty.
"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään",
sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän
piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain
tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"
Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä
miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis
sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen
poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä
palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan
mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin
ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen
väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.
Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren
ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista,
hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen
Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat
vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla.
Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun,
ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt
melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki
silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa
vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta
puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla
herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.
Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan
Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin,
miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä
saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä
olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan
ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa
valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita
maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä
syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi,
sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella
nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.
Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti
Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän
Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin
pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12
p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin
ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin
luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.
Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä
vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä
ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle
kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä
tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti
kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä
olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta
kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla,
vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki,
kadut leveät ja suorat.
Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten
hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan
kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen
yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta
ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja
saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että
kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa.
Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.
Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa.
Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka,
josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä
yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet
vielä ehtineet tehdä päätöstään.
"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja
miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä
muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän
rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon
suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta
kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"
Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut
kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa
linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he
levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan
marssivan pois sotajoukkoineen.
Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä,
jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät
kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa
huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin,
ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen
paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he
saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli
inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja
kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja
kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille,
milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti
onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka
takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä
pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän
ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja
minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa
lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on
valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos
valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos
ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten,
että lastenlapsennekin sitä surevat!"
Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon
valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen
mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen
ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan
käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi
sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:
"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"
Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän
lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä
vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä
hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo
kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten
hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun
keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo
silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat
ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista
aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa
jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei
siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.
Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin
edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet
luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan
ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui
samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.
Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.
Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta,
jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka
kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä
kesänä.
Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin
edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia
porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet
kuninkaakseen.
"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun
kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee
kuninkaamme!" --
"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka
hän oli.
En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen
jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski
minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui
saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.
"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää
puolestasi!"
Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka
miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi
tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat
hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen.
Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt
melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan
miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en
voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä.
-- "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle
merkin, että veisin vangin pois.
Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä
vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan
tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon,
jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän
vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat
urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä
kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.
Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin
merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat
niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi
ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat
lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos.
Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin
päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani
alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet
pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon
hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan
minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän
tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni
kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki
tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän
vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen
toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä.
Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten
liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa,
niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni
ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän
lattiaan, -- ja minä heräsin.
Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan
ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen
kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja
turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa
minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen
ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä
hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen
keskenään.
Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani.
"Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen
poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten
tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin
lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän
esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin
minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain
velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä
vaikeneminen?... Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona,
samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta
kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."
Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli
syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä
näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot
kasvot suurine puhuvine silmineen, -- tämä ajatus vei minut epätoivoon.
Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.
Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut;
kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki
sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan
henkisotilaat oli majotettu.
Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä
hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja
lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen
puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja
hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha,
harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli
varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun
huoneeni.
Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt
menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa
aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon
kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi,
että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta
pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta
jokseenkin pimeänhämärää.
Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä
sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä
näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone
sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja
sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään
kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.
Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana,
kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne
ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni
mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa
seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.
Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli
ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin,
että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla
liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun
vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti
ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti
mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia
ääniä.
Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei.
Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä
käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli
laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt
niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle,
jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan,
vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät
talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu
ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin
erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan
ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat
veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota
ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut
sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin
liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme
käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.
Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman
melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen.
Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki
etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta
paljon lähempää.
Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman
ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle
ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä
sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka
paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta
hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut
koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone.
Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan
vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla,
kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen
rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt
kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja
muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä
virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti
kallisarvoinen, pehmeä matto.
Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en
ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani,
vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain
osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa
jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen
kehys.
Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat
viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli
kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna
rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.
Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja
jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän
huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja
rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin
nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas
jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän
pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat,
jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli
helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas
valkoiselle silkkihameelle.
"Ei, ei ikinä... en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.