seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja
meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle
Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten
hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle
sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas
oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä
kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli
kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin
minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua
makasi.
Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku
kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi
niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota
hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut
tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua
tulemaan lähemmäksi.
"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan",
sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.
Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen
ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella
ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt
kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan
virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.
"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle
vielä muuan palvelus..."
Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa
yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää
kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi
minulle innokkaasti kädellään.
"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä
hänelle... Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja
minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta
silloin... silloin olisin minä mennyttä."
Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin
hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen
lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:
"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni... en luullut,
että minut niin pian kutsuttaisiin... jaa, jaa, näyttää kuin päiväni
olisivat lopussa... Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään,
muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa
sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." -- --
Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian
hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua
sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin
kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä
nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.
Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin
lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi
minulle, että sain poistua.
"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä
sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"
"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten,
että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.
Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa
nojaten ja sanoi suurella innolla:
"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän
viipyy täällä ja odottaa minua?"
"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit
nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä
lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä
tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"
"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän
kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein
kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi
tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa,
oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen
lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä
minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat
sinua kotiin Ruotsiin... Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet
tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."
Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin
asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka
jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.
Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.
Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen
maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi
onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan,
ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui
helmikuun 9 p:nä.
Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli
vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää
vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli
valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa,
kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten
välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi
monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta
kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna,
jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että
herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala
yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita
asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan
toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.
"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen
elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään,
kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin
hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin
hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä
surua.
Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka
tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä
sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo
kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa,
joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta
kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä
ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka
kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin
en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa
neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että
hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.
Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut
pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä
myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle.
Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti
tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen
sotaan.
Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään
kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä,
jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja
hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.
Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta
siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan
muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni.
Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että
herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta
tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä
käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja
kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta
herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan
mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi,
ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.
Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin
ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle,
jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut.
Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä
arvotuksen ratkaisun.
Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin
metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin
seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun
löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan
tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa
metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.
Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen
taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä
sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin,
ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä
voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin
sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka
oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana
kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos
puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt
Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.
"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa
kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului
katkeralta.
"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha
nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.
"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies,
"että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan!
Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun
tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin
totta kuin elän... leikki ei ole vielä lopussa!"
Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen
jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä
sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan
muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin
kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että
se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.
"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on
kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan
näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä
olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.
Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada
tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä
suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin
rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti
vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli
saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa
uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut,
että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin
puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan
lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.
"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä
kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu...
saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen
hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa
ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."
Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin
edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui
maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat
kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.
Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja
menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle
sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen
upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin
jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen
perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin
rouva.
Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä
hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat
ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.
Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä,
niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli
kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet
aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin
naimatarjouksen.
Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan,
mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa
kättänsä.
Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei
pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa
aiheutti.
"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin
voin sanoa se, että löydän teidät täältä..."
"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan",
keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään,
ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi
kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä
vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi
kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.
"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö
läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"
"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden,
"veli Sven, sinulla ei ole syytä..."
"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on
Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on
syytä... Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen
nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi... etkö sitten
tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei
ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, -- menetät kaiken, mitä olet perinyt
isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi
joka miehen ovella..."
Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali,
milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen
huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt
voin kuvailla.
Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan
enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.
Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla,
niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti
se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut
kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen
viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä
ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä
tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin
veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen,
rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.
"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja
lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle
Filipin leskelle!"
En voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja
kaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.
Herra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen
silmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen
huulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne
puhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen
olemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.
"Herttua Kaarle Filipin leski!" änkytti hän vihdoin.
"Niin!" jatkoi loukattu. "Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti
vihitty vaimo!... Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa
tahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on
herttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan
amiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen
korkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä
salaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani
vaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan."
Amiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven
herran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli
hyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.
Illalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella
rouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän
vuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki
olleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin
pois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen
viimeisen huokauksensa.
* * * * *
Rouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa
naimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren
luona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli.
Sittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen
jälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.
6.
Voittoratsastus Preussin halki 1626.
Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle
kuninkaan leski.
Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta
saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi
suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki,
ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa.
Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja
rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän
lopun."
Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka
jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti
päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti
häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen
äitinsä hautajaiset.
Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut
Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa,
jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan
henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa
piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti
puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista
vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama
juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua -- neljätoista vuotta, ja
kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä,
vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja,
mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa
taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin,
kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus,
kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan
kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista
vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään
ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin
kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika
on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta
suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä
luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun.
Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon
astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun
majesteetillisilla kasvoilla, -- kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa,
että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta
Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä
puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt
vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran
kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!
Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa.
Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa
sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät
kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.
Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin
itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta
mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen
pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli
kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä
hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen
näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa
jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.
Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas
aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä
kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot
kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan
tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista
enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.
"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin
lempeältä kuin voin.
Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän
luottaa ystävällisiin sanoihini.
"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta
kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.
"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta", sanoin
tarttuen hänen käteensä, "hänellä on nyt pää täynnä sotaisia
ajatuksia..."
"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä
hymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: "Niin, niin, tahtoisin
puhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan
partaalla, voin lukea jo päiväni."
Keskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja
luultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää,
sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä,
mitä hänellä oli sydämellään.