herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä,
kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin
puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja
niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että
murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen
jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä
jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen
miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu,
joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan
iskun rintaansa.
"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä
huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin
viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän
tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan... niin, tahdon sen häpeäkseni
tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään.
Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin
Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui
laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen
sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."
Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja
kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.
Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen
kääntyi hän ja sanoi:
"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin
tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen
suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme
teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän
ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."
5.
Viimeinen herttua.
Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi,
koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa
hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan
elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat.
Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki
ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta.
Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.
Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin
taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse.
Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan
tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn
kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen
harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin
pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja
jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä
suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon
nimi oli Ingeby.
Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne
oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten
pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä,
Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin
urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui
sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana
Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan
kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja
kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja
veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan
matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi
Uplantiin.
Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen
keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven
luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja
ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.
Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei
ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään
tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia
lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan
huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät
sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan
ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.
"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden
kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja
sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin
olet kaatanut karhun, -- ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan
oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän
kyllä, mitä tarkotan..."
"Karhun... karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että
suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron
luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä
sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."
"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan
vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa,
meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että...
rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen
rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka
korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti
sutkaukselleen.
Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli
tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko
joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt
muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan
mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt
Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa
herra Anteron kanssa.
Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja
olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi
sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.
Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui
vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt
viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä
laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan,
ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä
tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan
tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää,
että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin
eteenpäin.
Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa
yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka
omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut
Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta,
sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan
kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse
julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved
oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin.
Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman
suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi
tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli
sisarensa luona Sundbyholmassa.
Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman
tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain
hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.
Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin
tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut
nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli
hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä
ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni.
Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli
tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti
ohjakset minulle sanoen:
"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen
matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano
kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat... Ymmärrätkö?"
Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin
tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut
siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi
herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin
ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä
nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka,
että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin
viemään sotajoukkoa Riikaan.
No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut
saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.
"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.
Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat
ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen
harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti
nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.
Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani
puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa
rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä
suututtanut.
"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.
Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa
matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.
"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen
hevosta talutat ohjaksista?"
"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä
retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"
Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada
lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja
kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen
kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei
hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään
minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.
Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi
sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan
hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli
keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.
Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun
mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin
ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina
tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin
vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.
Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain
kuulunut.
Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman
lähemmäksi maantietä.
"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului
silloin huudahdus takaani.
Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä
vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut.
Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli
levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin
yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan
nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa
kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei
kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan
ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä.
Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta
oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani,
valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja
hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka
lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin
kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli
omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan
sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti
molemmat veljekset.
"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle,
samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta
Sundbyholmaan... sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano,
että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan
Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille... ymmärrätkö?"
Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla
Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä
eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä
mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden,
josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman
itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja
todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin,
jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä.
Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli
unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.
Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston
liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen
ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta
ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja
Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä
silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin,
näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli
sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen
kaulallaan, -- kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.
Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi
sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle
kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn
välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä
Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut
kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin
vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen
kasvoilleen.
Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen
purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa
kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla ja
lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle
lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin
ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan
määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.
Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli
houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään
onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean
purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen
tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen
kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.
Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion
jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli
kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat.
Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan
voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.
"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"
Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan
rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei
liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.
"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?"
puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin
oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan,
ja veljesi luona."
"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt
kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka
vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä
kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin
voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"
Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän
ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä
katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:
"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä
luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä
todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo..."
"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein
käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"
"Ei koskaan tapahtumaan? -- Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi
lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."
"Knut, onko totta mitä sanot?"
"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on
veljeni!"
Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten
maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut
viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen
sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan
tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja
tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta
ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.
Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön
maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa
tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä
kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin;
mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin
pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä
muusta miten parhaiten voi.
Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas
rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni
varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.
Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi
ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli
ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten
silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää,
kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että
nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi,
autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään
sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia
päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä
valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet
siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta
istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja
kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa
hieman kokemusta sodassa.
Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka
arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi
kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen
veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun
kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja
voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja
hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja
miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.
Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei
jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi
mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin,
sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen
aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien
kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.
Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai
lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa
edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja
käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas
tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän
nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi
sanoen:
"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän
kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon
hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että
tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."
Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He
nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi
Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.
"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa
palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi
herttua.
Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa,
mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi
kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli
tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.
Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen
terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta
marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä
joukko pikku linnotuksia -- kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" --
joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa
mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin.
Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De
la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he
kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista
sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä
linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin
sitten saapui.
Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin,
että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista,
silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan
vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti
herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun
12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta
nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun
varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin
uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen
pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka
katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.
Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi
herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli
todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi
huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.