niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi
Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken
muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja
sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi
vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta
istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän
kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.
"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin
ukko. -- Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen
huuliltaan.
"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.
"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin
harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko
olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla
hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani
pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä
kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt
kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.
Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli
Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään,
seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa
pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen
suonissaan.
Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen
lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin
astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan
korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon
kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.
Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin
auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni
selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä
yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.
Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja
vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.
Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä,
seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä
ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon
välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi
ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko
matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden
kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä
kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman
hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä
tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.
Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä
kertaa Pertti puhui.
"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa
takaisin!"
Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen
Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.
"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen _hän_ oli!"
Hän lausui sanan _hän_ samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut
isänkin lausuvan.
Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti
kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti
häntä enää pysähdyttänyt.
"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.
Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan
keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka
voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. -- "Huonosti!" sanoi
hän pudistaen päätään.
"Onko _hän_ vielä Lehtisissä?"
"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä
tartuin hänen käteensä ja sanoin:
"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti... kenties voin enemmän kuin
luuletkaan."
Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle,
mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan
hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden
ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin
sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon
ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön
oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari
kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa
tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.
"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.
"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka
Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan
vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.
Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen
enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli
Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että
kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies
palvelukseensa.
Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin
lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin
teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse
iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka
häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen
anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen
toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain
määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat
suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä
pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan
lapioon ja ottavan osaa työhön.
Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus
Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu
murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan
allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi,
saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku
kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa,
kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen
heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. -- Mutta vihdoin oli
kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan,
kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia
kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki
kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin
suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat
kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki
liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät
meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12
p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta.
Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet
riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä
oli tehtävä yleinen hyökkäys.
Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille
hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli
laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien
sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien
laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa.
Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni
kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen
mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.
Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien
ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin,
niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui
kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden
suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin
tänäänkin.
Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun
kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä
kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.
Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan
kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin
kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin
takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.
"Sen laukauksen ampui _hän_!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu
kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"
"Kuinka sen tiedät?" kysyin.
"_Hän_ on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo
hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen
ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin _hän_ ei ole
ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"
Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden
en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset
seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja
korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä
viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan.
Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja
raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui
kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja
tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki
tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli
jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja
muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.
Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään
paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä
johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä
hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan
kuolemaan.
Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin
voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat
vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet
Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he
muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan
Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän
turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla
uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.
"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan
ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin
vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia
vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen.
Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä.
Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän
kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea
osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten
miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen,
tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."
Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet
väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni,
kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat
tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada
lisäväkeä Puolasta.
"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat
he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän
majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen
kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne
sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista
saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto
sitä suurempi."
Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:
"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka
minulla on Jumalan avulla käsissäni."
Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan
kärsivällisyys.
"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset
mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan
koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen
perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden
koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut
käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se
viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa
hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee
katumuksenne liian myöhään!"
Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana
päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat
kaupungin avaimet.
Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli
kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.
Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja
kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja
herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän
ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus
näytti olleen aivan aiheeton.
Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja
herrojen istuessa pöydässä.
"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä,
ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.
Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla,
jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä
tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi
joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin
ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli
joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat,
sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän
sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen
kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin
hoidettu.
"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.
"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"
"Herra Johan Banér?... Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"
"Niin, heistä voi helposti erehtyä... Mutta tämä on Johan Banér, ja
hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn..."
"Niin, niin... nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät
puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon
heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän
luoksensa? Hän näyttää komealta."
Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan
kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella.
Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen
näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään
vastata tehtyyn kysymykseen.
"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti
oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety,
herra Henrik Fleming. Mutta kas... mitä se merkitsee, näyttää kuin hän
olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään
ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."
Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan
muu kuin _hän_, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat,
kammottavat silmät, -- niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa
sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.
Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät
vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka
hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät
sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi
hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen
valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen
pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus
poistui.
Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä
kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein
kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari
enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin
näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni,
ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut
liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin
vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin
kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita
oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun
huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.
Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun
muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki
kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen
huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen
käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka
oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies
oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt
tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs
kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.
Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä
enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt
noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut
niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen
siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja
hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.
"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli
vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi
kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet
taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran
viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta
pamaus tuntui hiljaiselta.
Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli
sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut
piirteet.
Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli
polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti
oli pukeutunut herransa pukuun.
Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin
vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan
saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka
herra suri murhattua palvelijaansa.
"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja
lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle
koskaan korvata!"
Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan
lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät
ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.
"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.
"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini
hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi
lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."
Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen
huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.
Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut
uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne... Mutta mitä
tämä merkitsee?"
Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin
hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän
kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen
muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä
elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua
pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.
"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen
juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani
kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä
ihmisten."
Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta
takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita
sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli
haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra
Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti
hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan,
ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin,
peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä
_hän_, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää,
että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä
oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos
Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet
palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun
aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin
herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten
kartanoon.
Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin
siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä
hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi
kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan
valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin
häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma,
että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.
"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain
tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei
kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään.
Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi
uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän
lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin
toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän
kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään.
Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan
varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen
jäädä palvelukseeni."
Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen
ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.
"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli
varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni,
mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan
uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen.
Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt
henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena
äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat
vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne,
herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja
joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."