vetääntyivät katkeraan hymyyn.
"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti.
"Kuka hän?"
Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta,
joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen
välttää katseitamme.
"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa
eteenpäin kadulla.
Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä
uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan
eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu.
Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein
ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään
harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat
myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin
nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin
tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja
herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan,
pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli
kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan
rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän.
Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa,
pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin
saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.
"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti
saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.
Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut
mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän
kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään
päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin
luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa
tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon
alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli
kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina
kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä
pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher
oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka
sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.
Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi
kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja
hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä
paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän
väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.
"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi
hän laskien kätensä kirstulle.
"Ja nyt menen hänen luoksensa... Älä kuitenkaan luule, että olen sinut
ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni... ei, tahtoisin
pyytää sinulta jotakin... Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle
Monica, lapsena... anna nyt se hänelle takaisin... olisin tehnyt sen
itse, jos olisin saanut häntä tavata... Sano hänelle myös, että eräänä
synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä
pitemmältä kuin miekkani pituus... sano hänelle myös, että annan
hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle
suonut!"
Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä
tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.
"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"
Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt
tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin
saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen
ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka
aioin jättää Melcherille.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti
hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.
"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi
mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle... Mutta koska hän nyt
elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut... sillä hän elää, ja
ennen vuoden loppua on hän morsian."
"Ja kuinka sen tiedät?"
"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta... ja hän sanoi
sen tietävänsä varmasti... Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en
Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä
täällä hänen isänsä talossa."
"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta
suustaan... en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."
"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin
uumavyöstään.
Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin
kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet
saamaan mitään aikaan.
Mutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa
muuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: -- se oli hänen nimensä. Ja
äänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin
hyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu
lumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki
sulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.
Samassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin.
Hän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina
kuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina,
hymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen
selälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka
hänen edessään seisoi.
Mutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.
"Kuninkaan hääpäivä on tänään!" sanoi tyttö. "Ja minä odotan sinulta
lupauksesi täyttämistä, Melcher!"
"Kuninkaan hääpäivä!" änkytti Melcher. "Mitä tahdot, Monica?... Tämä on
isäsi hauta, mitä täältä etsit?"
"Etsin sinua, Melcher... sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se
on toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on
täällä läsnä, ikuisen lupaukseni!"
Nyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen
kyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.
Se oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli
Jumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä
maailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista
elämään.
"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti
olevan kihlattusi?" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt
asettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.
"Se olit sinä itse", sanoi Monica. "Kun sinä olit palannut ja kun
sinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa
muuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä... Ettet minua
tavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit
Benhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet
täyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin
kuninkaan hääpäivänä."
Ummelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät,
ja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin
kuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä,
jolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.
4.
Riian ketjukuula.
Venäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti
nyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla
syytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin
ei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.
Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin
oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja
armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken
ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään
oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi
alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta
kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda
viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi
kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni
kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.
Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon.
Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät
Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle.
Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu
taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä
samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan
veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen
opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä
huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän
kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa
tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako,
Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille
he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa.
Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt
laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan
mieltä.
Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan
jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja
erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui
heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle,
kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua
olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa
Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen.
Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut
Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan
käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden
vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä
saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien
kera maitse Pernosta.
Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden
oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun.
Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se
voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei
tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua,
kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin
koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta
hän juuri oli lähtenyt.
Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian
pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut
maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen
kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti
ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas
uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.
Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella
puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera
kaupungille avuksi. -- Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin
hyvälläkin, sen olen huomannut.
Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli
Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.
Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana
yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia
tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä,
jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen
kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin
tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa,
joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta.
Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät
yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana
päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön
ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.
Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin
minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään
Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli
mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin
mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat,
jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan
jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.
Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen
kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän
pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään
suojellakseen niitä polttavalta auringolta.
Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas
kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme.
Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan
pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita,
viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan
hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan
veressä.
Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat
hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin
eteenpäin...
Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin
vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun
kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas
peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti
ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen
rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.
Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä
ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä,
sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla... Se on
siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen...?"
"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta,
että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta... mitä meidän silloin on
tehtävä, veli Kaarle?"
Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti
pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri
silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin,
mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset
puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu
löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.
Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet
nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa
venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan
kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea
hänen kasvoistaan.
Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat,
melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin
hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa,
mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä
suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä
sydäntä.
Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski
minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut
oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli
kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas
istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan.
Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:
"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut
Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja
rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"
Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään.
Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:
"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"
Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän.
Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette
tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen.
Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä
ne haluatte!"
Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen
kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun
käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani,
iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta,
ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä
hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni
ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.
Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies,
ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella
kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus,
kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän
teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja
kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui
onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat
siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt
paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä,
jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan
muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa
välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian
halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.
Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli
pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia
myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat
pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen
yltyneellä vauhdilla.
Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille,
vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä
tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi
askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa,
aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon
kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin,
että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä
hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä
Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan
nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi
minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen
alla.
Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada
keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen
verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja
että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka
vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona,
Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin
suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin
olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun
uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti
päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä,
jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa
ihaillut.
"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" -- sanoin minä, ja ukon
vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme
alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo
heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen.
Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo
riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin
enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli
Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin
palvelukseen.
"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat
joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa.
Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi
neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei..."
"Hänet pelasti Pertti?" -- keskeytin minä.
"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" -- lisäsi hän --
"kohta sen jälkeen tuli _hän_ Henrik herran palvelukseen!"
Sana _hän_ lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa,
jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.
"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta
ennen Henrik herran häitä... asia peitettiin hiljaisuuteen; niin,
sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa
kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen
aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään.
Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan..." Mummon
pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla
ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.
"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden
jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen
muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän
esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki,
mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden
sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän
kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän
tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan,
sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."
"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"
"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja
sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle
Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että
Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä
maistuu... Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas
herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi
hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta _hän_ on hänen luonansa."
Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti
tuleen. Samassa aukeni ovi.
Sisään astuivat poika Pertti ja _hän_. Viimeksi mainittu oli kaunis
mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni
sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin
pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä
hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä,
kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan,
että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti
rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään
tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik
herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"