Sitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:
"Aikooko kuningas naida?"
Mitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä
tiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista
yksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin
tai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut
sydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:
"Kuningas on nuori... ja hänellä on sydän hänelläkin!"
Vastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää
emme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.
Melcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille
tärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.
Minun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla
pääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis
Monica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni
edessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari
Kauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin
retkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä.
Myrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä
kovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin
että palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin
vaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat
mieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän
viipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken
katsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja
kauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin
laivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä
pimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin
aaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin
tahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.
Se oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.
En aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin
pari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.
"Venhe, pian!" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat
ehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja
työntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle,
josta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle
seistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten
sitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut
hengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut
kuolemaa kuin tein silloin.
Jokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli
kumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään.
Aivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin
laskeutui.
Se oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni.
Katselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän,
jonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi
tavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja
palausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka
oli se onneton, joka makasi edessäni.
Vasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn,
näin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua
mihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari
Kauppasaksa.
Hänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina.
Luultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä
voinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut
hänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.
Niinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä
molempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan
kotiinsa.
* * * * *
Sattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää,
niin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä.
Kalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni
pisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen
kaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin
antaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt
viivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei
ottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin
täpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.
Kuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa.
Matkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti
pfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana
päivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli
valittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba
neidin häät vietettiin.
Kun pfalzkreivi meni kuninkaan luo -- olimme Sällendorpissa --
ottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen
silmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri
hänen suonissaan.
"Kuningas on kosintamatkalla!" sanoi hän.
Minä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni,
sillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:
"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?"
"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher", sanoin minä perin liikutettuna
ja lisäsin kiireesti: "Älä luota ihmisiin."
"Mitä tarkotat moisella puheella?" kysyi hän, ja hänen silmänsä
paloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme
ja ratsastimme kukin tahollemme.
Kuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme
Berliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta
sinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä
englantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista
vieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja
taputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut
laitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes
tahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän
omasta ja väkensä puolesta.
Siten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin
saavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä
pidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut
millään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri
samana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja
heidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan
sotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa
varjelemaan itseään kaikilta sotilailta.
Vihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa
salaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla
sovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi
linnaan.
Sunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä
seurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja
kuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti
saarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni
eteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras
sotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa
yksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot,
ylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja
saatoin kuulla kuiskailtavan: "Kuka on vieras, kuka on tämä
salaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?"
Yhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi
kukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui
kuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä
näkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en
luonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa,
mutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja
Ruotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja
Maria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin
on hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli
Berliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan
ollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä
mieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.
Parin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä
alaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin
matkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä
kapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen
"Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme
Heidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen
vanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös
salaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään
niin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain
yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa,
seurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja
täällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän
sillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua
ja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut
sille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos
olisin ollut hänen asemassaan.
Jo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä
näyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen... se oli
Monica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni
seisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys
näyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja
entistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut
ajatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun
sentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata
hänen ajatuksiaan toisaalle.
Hovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman
syrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden
saattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa
jälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui
kuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä
edeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi
jotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli
sen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: "Nuo ruotsalaiset taitavat
olla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!" -- Hän sai pian syytä katua tätä
ajattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!
Seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että
muuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin
kuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies
oli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka
olivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja
kansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui
kuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi
kaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan
läheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän
tuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja
pfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla
kaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle
katsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:
"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?"
"Kyllä", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni.
"Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!"
"Onhan sentään kummaa", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat
kuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin
riippuu vallanperijästä!"
"Sallivat?" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. "Ruotsin kuningas
aikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan."
Tällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan
suuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton
edullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun
saavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen
kuninkaalle, -- minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri
laskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt
minun irrottaa hänen levättinsä, -- että hän halusi saada tietää
ruotsalaisen kapteenin nimen.
"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä
tapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen
maahan!"
"Nimeni on Gars", vastasi kuningas, "kuninkaan henkikaartin kapteeni,
ja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani
erityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani."
Sitten he menivät linnaan sisälle.
Myöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui
se, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.
Seisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä
iltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka
käveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin
taivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja
heidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös
kuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut
sinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä
olivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat
katseemme yksinäiseen pariin.
Toinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki -- Monica.
Melcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät
tahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.
"Elävän Jumalan nimessä... hän on Monica!" sanoi hän tahtoen syöstä
esiin.
Malttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että
tyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi
saavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa
kanslerin rinnalla, -- tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä
pidättää.
"Hän ei ole Monica!" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala
tietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin
Monican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen
mustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei
sentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka
nyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä
kerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi,
ja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja
kertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin
tällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät
riittäneet pidättämään häntä rinnallani.
"Ah, nyt ymmärrän", huudahti hän. "Olet oikeassa, ei pidä luottaa
ihmisiin."
Ja näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä
hyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He
pysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui
Monican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.
"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?...
Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"
Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja
ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle.
Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia
vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat
jutun lyhyeen.
He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja
heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta
lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa
lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.
Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en
tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen.
Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta,
oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin
oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen
rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella
vankia.
Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli
sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko
illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä
kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden
hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun,
alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle
korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että
kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.
Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut
kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä
mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen
asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa
suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä
hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen
jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta
minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi
kysyvästi minuun.
"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä.
"Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan
elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."
Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin
Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman,
mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän
taasen kädellään, että minun oli mentävä.
Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää,
että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista
rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa
taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi
peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä
kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.
Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan.
Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän
oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.
* * * * *
Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen
komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan
aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa
leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui
mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi
Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:
"Ja isäni maassa ollessain
mä kultavaunuissa ajella sain",
sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella
kunnioituksella": --
"Juuttien tapoja älä tuo meille.
Hopeasatuloin, kultasuitsin
ratsain kulkevat Ruotsin rouvat.
Niin ollut on tapana vanhastaan,
ja pysyä saakin se ennallaan." --
Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana,
nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme
hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän
hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi
luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen
kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja
kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle
Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs,
saattoivat kuningatarta hääsaatossa.
Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta.
Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään
hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana,
hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti
niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa.
Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen
nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli
jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, --
kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä.
Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin
taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää.
Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen
tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain
hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin
verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen
tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä
jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista.
Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran
oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.
Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen
miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun
päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on
ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville,
oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen
olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut
ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin
kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli
rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta
asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies
kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta
en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui
kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja
ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham
Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle
varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.
Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat
ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka
eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla
minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä
kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja
katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan
auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun
mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva
kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.
Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että
minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin.
Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien
kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha
ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa
ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet
hampaansa.