Hän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas
Kaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän
kuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa.
Nyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja
hänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi,
täytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen
kauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista
lajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba
neidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.
Vihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.
Muutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli
itäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä
voinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin
surullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin
selittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat.
Rakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta
viritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä
pelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja
umpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään...
hän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla;
sillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken
käsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää,
oli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan
huulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen
sydämenasiassaan.
Olimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen,
kirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen
lepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä
metsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin
mahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili
kuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen
kolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle,
joka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei
saata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi
katselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi
kuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan,
kunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut,
vaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan
varmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden
ääressä.
Rikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan
kuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa
kuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta
hänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt
Margaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea -- ah, minä sen
parhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän
lähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja
Inkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua,
olisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta,
hänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan
mielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin
ei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:
Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn,
Mich lenger izt aufthalten,
Und wilt mich thun die Zeit so schön,
Vergeblich hier vorwallten,
Ihn liebe um ein medlein hardt,
Welche ebn mein Schmertz gefallen hat --
Nein ich will lieber scheiden. --[1]
Minut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän
purjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa
solmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja
herrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta
syysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä
välin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes
se taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.
Ensimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni
minut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka
edustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen
ylös ikkunoihin.
"Mitä täällä on tekeillä?" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka
seisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.
Hän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki
tiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen:
"Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar
viettää..." -- "Ebba neidin kihlajaiset?" kertasin minä enkä ollut
uskoa korviani.
"Niin, niin", jatkoi mies innokkaasti -- "Ebba neidin ja sotaherra
Jaakko De la Gardien kihlajaiset... odotamme vain, milloin aselupaus
tapahtuu ja peitsi heitetään ulos... sinä näytät minusta vahvalta
mieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen
hopeakangasta!"
Kuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan
ajatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja
suuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni
sotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä
ihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: "Hopeaiseen
taftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta
Novgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo
urhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan."
Vieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin
nähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista
paikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä
taloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui
minulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle
takaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut
sisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa
sivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.
Aselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi
niin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta
morsian... sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen
hymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi
kannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la
Gardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra
lupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties
olivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin
tapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin
morsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin
näkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se
kentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän
viekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti
pettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja
senlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä
vasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja
tunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin
väkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko
De la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi.
Minusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate,
nimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B.
yhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään
ihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!
Kuinka on tämä kaikki tapahtunut? -- kyselin yhä uudelleen itsekseni
poistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan
se suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?...
Kuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän
kuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän
katsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi
jokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen
pystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää,
ja sittemmin sain sille vahvistuksen.
Kuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä
saanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun
nähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli
tapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen
vaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan
mistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen
uskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä
Margareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren
puhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja
huikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä
kuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin
kun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha
leskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa.
Kiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka
saattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?
"Kivenkin kaikkein kovimman
saa rauta kulumahan,
ja eessä veden vuolahan
se joutuu liikuntahan..."
lauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös
heille molemmille.
Kuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän
välttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä
esimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla
eripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi.
Että hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle,
antoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen
mainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.
Mutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt
mitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut
nuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman
itsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi
kantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea,
josta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan
saavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti
määränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli
hänen kotinsa, hänen morsiamensa, -- Ruotsin maa ja kansa ja se usko,
jonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet,
-- kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä
lämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa
morsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut
kotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin
arvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.
Seuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la
Gardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka
sai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.
Mutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka
uskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän
kuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus
yksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi
heränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän
tunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä
muistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin
ovat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen
lujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään
hänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:
"Sä toisin tahdot, toisin täytyykin,
niin moiset seikat sattuu useimmin."
Nyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa
1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt,
hurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran
muistutuksen.
Näin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi
piirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten
vitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka
surumielinen hymy leikki hänen huulillaan.
Kuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta,
purjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen
sanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse
asiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.
Hän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä
eivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä
leskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä
ulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan
pari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut
Berliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän
tahtoi.
Kun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen,
silloin olin minä mukana.
3.
Kuninkaan kosintamatka.
Kuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo
Uplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham
Brahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun
olisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun
parin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui
kuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä
odotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta
seuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni
paloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi
vettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea
muuta kuin hauskaa.
Mutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli
paha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän
ajoissa hän saapui kartanoon.
Aamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka
tuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli
oli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata
venheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja
alus lähti kohta vesille.
Olin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli
puhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella
voimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua
airoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä
pahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa
aivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin
neuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti
myrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä
rantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut
mentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin
kaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:
"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?"
Silmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan
Pietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin
onnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut.
Jollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut
kuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani
voidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin
hänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja
huusi:
"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä
pääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa... Tule juomaan
kipponen olutta kerallamme!"
Minä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea
aluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.
Kunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja
me menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella,
joka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan
sunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden
kuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja
luolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan
puita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on
keskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä
tätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli
laita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia
huvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja
riemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.
Seura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt
kaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon
oli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin
ainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei
sentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä
Pietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana,
ja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin
Waldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.
Paitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa
määrin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis
Margareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon
kanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa.
Hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet
nähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita.
Toinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea
ja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen
ylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan
enemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän
seuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään.
Hänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä
hän sen ansaitsikin.
Hänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen
tyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen
neitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien
kanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä,
että teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään
mieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä
selvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli
kaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty
kallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.
Monica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin
ukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, -- hän epäilemättä
toivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla
syytäkin, -- niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän
oli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti,
niin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa
pfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.
Vaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin
kaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä
sitten tapahtui ja mistä heti kerron.
Kaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin
herransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi
käsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja
heidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan
olutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka
posket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:
"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa!
Pfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on
hänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen
tahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon
minäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin
poikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän
kuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen... No niin,
kuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon"; tuon jalon
miehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän
kuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: "Kernaasti näkisin nyt,
että saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen... niin,
niin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä
ajatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa
myöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi
iloitsee sydämestään, lapseni... sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!"
Monican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi
kohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin
kyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian
leikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä
näyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta.
Viivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja
kiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.
"Koska annatte minun valita, rakas isä", sanoi hän, "niin en tahdo
vastata myöntävästi enkä kieltävästi..."
"Monica!" huudahti isä. "Jompikumpi täytyy sinun tehdä!"
"En voi, isä", jatkoi tyttö. "Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen,
samoin jos sanoisin jaa... tahdon saada ajatusaikaa!"
"Ajatusaikaa?" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui
esiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.
"Niin, isä Pietari!" sanoi hän. "Monicalle on annettava
ajatusaikaa!... Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa
ilman hänen vapaaehtoista suostumustaan... Sano siis, Monica, milloin
tahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!"
Se oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se
teki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas
ennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän
punastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa
ja kiinnitti sen Melcheriin.
"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!" sanoi
hän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä
sanon jaa!
Oikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja
Melcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki
muutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.
"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica", sanoi hän. "Kuninkaan
hääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän... sitä ennen et näe
minua!"
Näin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen
mukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut,
joissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin.
Siellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan
kuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me
jatkoimme äänettöminä taivallustamme.
Laskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja
kaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi
hän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:
"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!"