lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja
mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko
maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He
ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta
versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin
tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta,
jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En
unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä,
jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja
kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski
häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti
olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin.
Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä
sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset
olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen
tietää, kuten myöhemmin tein.
Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen
tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana,
kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni
pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa
kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin
miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä
silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.
"Olet reipas poika... tarkotan, että voin luottaa sinuun!" -- Niin voi
hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle
päätään.
"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.
"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.
Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras
muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän
tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului
pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle
tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa
sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa
ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan.
Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana
herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen.
Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa --
sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa
poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, -- mutta saatoin
kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana,
että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.
Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule
hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn
kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna
kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä
oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan
kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan
mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi
hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:
"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden
kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa
leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi
minua terävästi ja tutkivasti silmiin.
"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?"
kysyi hän sitten.
"Kyllä, muistan hyvin."
"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden,
kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on
sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen
omiin käsiinsä!"
Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti
minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi
tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää
kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin
sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun
moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta
asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki
tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut,
että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut
epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.
Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa,
kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai
neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat
kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin,
eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin
valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden
saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja
kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että
kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja
täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin
kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta
vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin
kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen
vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en
mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan
kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä
rakkaus kuopatuksi maan multaan... voin kai sanoa, kun ajattelen,
millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin
niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.
Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän
kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta --
neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.
Kerran Narvassa -- kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt
antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli
Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la
Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, -- silloin kutsui hän
minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen
puhutellessaan minua Wernamossa.
"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi
ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"
Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen
kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut
onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja
yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä
leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle
kuninkaan kirje oli vietävä.
Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar
koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli
niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin
ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin
soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma
Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää
tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli
minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään
ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan
henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.
Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa,
kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja,
joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi
pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä
esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle,
joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa
eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja
täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin
mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka
se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä
sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti
saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei
häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet
mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta
valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja
miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.
Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan
tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut,
kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle
tielle.
Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen
järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan
kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse
suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä
rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän
puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja
ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut
monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida
rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa
Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan.
-- Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä!
Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta
en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa
hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa
tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina
ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.
Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba
neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo
kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua
hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia,
kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire
löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he
esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi
uhrinsa kimppuun.
"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni
oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän
se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee
ystäviä ja sukulaisiakin..."
"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin
tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän
ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään... älkää
panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se,
joka ei minua pitäisi kunniassa."
Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys
johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren
hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä.
Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden
ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle.
Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari
neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät
hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella
nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja
surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.
"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!... Ja hän on
niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt
sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut
häneen, katsonut silmänsä puhki... ja kuningas sitten..."
"Ja kuningas?"... kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä
kummastuksella.
"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin
kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista..."
"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"
"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on
päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt,
päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli
teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä
annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat
siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."
Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi
nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain
löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut
helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä
terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja
surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja
hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen
virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.
"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta
ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä
kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian
odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä
heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette
tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."
"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren
istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.
"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi,
pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen
sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."
"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja
poistui niskaansa keikauttaen.
Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän
kohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin
valtaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta
asiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa
nostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi
itsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen
pyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus
ollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut
sitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.
Mutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan
leskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin
tahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä
saatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus,
sitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan
sallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja
pilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt
kulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja
synkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.
Hänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki
myöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen
hartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä
enemmän, vaikka suu hymyili.
"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba... se sopii
kuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni
kuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta... ja kuningattaren
ilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä
neitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää...
jättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi
raskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt."
Hän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten
hovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun,
jota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna
kedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten
saattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, -- kenties hän näki tämän
ja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.
Jäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi:
"Tyttö, kuningas rakastaa toista!" Ebba neiti seisoi aivan kuin
yhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin
varma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan
kuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän
tämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä
hervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.
Koskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin
silloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi
voinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen
lehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat,
mutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken
aikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja
jätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.
"Kuninkaalta!" sanoin minä ja lisäsin: "Tunnette minut kyllä, ylevä
neiti... muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!"
Sen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian
tunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo,
jolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.
Joidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen
sydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan
nousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille.
Ainoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein
silmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli
kuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa
kaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja
ympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja
raueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja
ainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; "sillä -- sanoi hän
-- jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa
tyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin", --
mutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille
niille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin
ainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.
Kuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas
kirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan.
Kuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi
päättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään
toivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat
tänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas
lähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi
äidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.
Olen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori
Jonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,
jota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.
"Hovin", sanoo hän siinä,
"sana on aikeeton, lupaus kestämätön,
päivä on valoton sen, levoton uinaus yön,
leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan."
Ja autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä
sanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa
sai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli
tarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä
varten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta
vettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja
kentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä
en vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen
yksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko
elämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva
onnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi
tehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.
Paljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana
lähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin
vielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä.
Kun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin
oleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja
mitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin,
mutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin,
ja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari
kyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba
neidille.
Sen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi
Juhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken
piti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen
rakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba
neidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt.
Kuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja
muutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen
luoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen
minulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään
kuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta
kuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei
koskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin
neidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut
sitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen
huoneeseen.
Minusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin
kulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi
jättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: "Toivon, että tulet
synnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!"
-- ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen
silmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua
kotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas
astui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet
leskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo
Chesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista
asioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja
veti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä,
jossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta
kuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba
neidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä
vapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas
hollantilainen herra Abraham Cabeljou.
Tohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan
neuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli
sillä hetkellä kiinnitetty -- sanoi hän -- mutta herra Cabeljou pääsisi
pian hänen puheilleen -- ja sitten puuttuivat he keskusteluun
keskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi
puhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.
"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?" sanoi tohtori Niilo.
Hollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän
oli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: "Kunhan vain
ei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi... mitä kuninkaan
miehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on
vaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva."