"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että k

HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA

Kustaa Adolfin historian tapauksista

Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK

Suomentanut

JUHO AHAVA

Otava, Helsinki, 1909.

SISÄLLYS:

Johdanto. Henkisotilaasta sananen.

1. Juhana herttuan airut.

2. Ebba neiti.

3. Kuninkaan kosintamatka.

4. Riian ketjukuula.

5. Viimeinen herttua.

6. Voittoratsastus Preussin halki 1626.

7. Kuninkaallinen lahja.

8. Puolalainen ruhtinatar.

9. Salaliitto Braunsbergissä.

10. Jesuiitan miina.

11. Tanskan prinssin nauharuusu.

12. Neuenburgin kummitus.

13. Wollinin leopardit.

14. Quint von der Bruce.

15. Morsiamen sormus.

16. Kustaa Hornin hairahdus.

Viiteselitykset.

JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.

Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin

puoleksi unhotettu linna, -- Akseli Oxenstjernan rakennuttama _Tidö_.

Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine

erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty

museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana --

Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut

alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi

kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan.

Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken

hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa

suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa

saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin

voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään

edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka

seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen

hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla -- joutui

tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita

suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä

siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot

hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes

ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa

linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen

koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun

pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän

äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä

oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut

katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" -- viheriällä sisustettu

huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin

tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin

syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli

näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä

hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen

rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan

täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan

kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt

kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden

uhrausten arvoinen... Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties

tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja

neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä

täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura

sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa

paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje

kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin

se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta

samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka

olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne

vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa.

Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat

hänen aikaansa, -- kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa

miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä,

jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, -- mutta siellä

nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns

Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin

edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin

kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi

ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin

täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä

ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä

suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja

tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa

vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on

tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien

eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat

äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon.

Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista

näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle

X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt;

onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan.

Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä

poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen

puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe -- Lützenissä kaatuneen

Niilo Brahen tytär -- täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta

sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja

niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka

tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen

oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli

naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä

oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa

merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, -- tarvitsee vain muistaa nämä

seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät

vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus

olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei

kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä

rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies

vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat

käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat

hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa

ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla

kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja

vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla

kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka

vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko

mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä,

kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät

korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.

Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli

hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä

aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä,

seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli

tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas

oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa,

ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka

oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin

hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen,

joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan,

joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui,

vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti -- mutta he eivät häntä

tunteneet.

Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain

ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille

kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat

he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden

vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä

myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli

Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä;

kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä

ja isoisän suurteoista.

Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat

katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan

välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"

Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin

häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana

huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen

nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja

Europan kohtaloita päissään, -- se oli kylliksi myös niille, joita

kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen

tuttavuus.

Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten

kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi

muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin

henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn

kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan

lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:

"Hän on henkisotilas!"

Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja

lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään

puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen,

mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden

luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut

arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat

Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja

heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta

hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää

eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten

puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni,

likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus,

joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin

ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine

pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen

Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan

kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana -- niin nimitti aina

henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja

hänestäkin olisi voinut sanoa niin -- ettei hän huomannut korkean

kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen

huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet

vierasten hälinästä.

"Hän oli henkisotilas!" -- sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti

professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän

riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.

Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään

puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista

tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi

pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel

Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof

Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig

Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja

kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.

Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja

sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa,

Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi

edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha

mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori

kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien,

valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa

matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta

myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja

nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä,

kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä

Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle

Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja

kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa

valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä

siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen

jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili

ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti

sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.

Satavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja

hän sanoi: "Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä

kotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!" Ja siitä päivästä

lähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori

kreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot

keinuttelivat kultiaan tuulessa.

Silloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta.

Kaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt

eikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa

asioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten

meren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen,

joka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi

kätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan

Södermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle

ja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki

hänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika

lähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa,

nähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli

Oxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa

koko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun

lukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena

Oxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706,

tasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.

1.

Juhana herttuan airut.

Ei ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan

kuninkaan palvelukseen -- olin silloin vain poikanen, tuskin

viidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut

hänen suosionsa -- niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun

jo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen

isänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut

pääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi

kulettiin ja jossa oli useampia ovia.

Oli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä

aikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan

etelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat

onnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta

maanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja

kuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan

huoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki

tuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää

surua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven

ja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä,

että hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja

minä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös

käteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

Parhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi

minun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis

kuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha

leskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei

häntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät

saaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta

tahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt

puolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä

vavahtaen.

Hänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt

leppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti

salaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi

nöyrästi takaisin.

"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!" sanoi

leskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti

näytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin

neiti meni.

Samassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta

hänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja

toivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet

nähdessään ja sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, poikani!" sanoi leskikuningatar. "Jumala

siunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani,

sinun isäsi: sinun on se suoritettava!"

"Kiitos, rakas äiti!" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en

voi kuvailla: "Jumala auttaa minua, olen siitä varma!"

Silloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin,

häpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä

kuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin

iältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys

ajatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja

jotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi

ajatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä

sen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin

autuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti

tyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei

paljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat... niin, ne olivat

kuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani,

valtiokansleria ja muutamia muita, -- ja keskellä tätä kurjuutta seisoi

kolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän

isänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari

hallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin

typötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia

Jönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla,

niin huonosti siellä oli laita, ja sitten... sitten piti vanhan

Ruotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina

päivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan

kuninkaan kättä.

Ja kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja

hyvä miekkansa turvanaan... yksin, sanoinko niin... ei, ruotsalainen

talonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin

pystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista

sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä

rahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin

kourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta

hänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä

tahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa

ja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois,

tarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja

oikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan,

ja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas

raukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään

uskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.

Minun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen

Juhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli

miehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin

puhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita

ylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli

kalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi

hän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi

parisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.

"Missä on herttua?" kysäisi hän. "Minun täytyy tavata hänet... hänen

sanottiin menneen ruumishuoneeseen!"

Sanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle

ilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään.

Hän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä

lattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä

kalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta

kuuluviin.

"Auttakaa minua, auttakaa minua!" huudahti hän. "Mitä on minun tehtävä,

köyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä,

muita kuin te..."

Herttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa

vetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.

"Tyynny, Sven Bårdinpoika!" sanoi hän lempeästi. "Nouse ja sano minulle

mitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?"

Ja nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä

Länsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut

häätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen,

Gräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja

kreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni

valtakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle

Maurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi

Akselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta,

luvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin

hurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää

mistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän,

vanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.

"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?" kysyi herttua, joka ilmeisesti

tahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.

"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden

palvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle... Ja tässä asiassa

pyydän teitä auttamaan, herttua... en voi kärsiä, että veljeni on

hurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan

kuningasta ja isiensä maata..."

"Mitä sanot, Sven... vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?"

"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne", vastasi airut, "että kreivi

Akseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa

odottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän

saa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt

alkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin

kukaan osaa uneksiakaan."

Herttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että

terävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.

"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua", jatkoi Sven.

"Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa

olla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä... hän on nuori, mutta hän

voi tapella kahden edestä... sanokaa, sanokaa, herttua... autattehan

minua?"

Herttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle

sanoen:

"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa,

voihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on

sen tehnyt täällä... Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan

päin."

Näin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän

ei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi

vahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos

linnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan

mustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin

sitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä.

Minulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli

käsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli

uskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani

pitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin

kahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä,

mutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin

huoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana,

ja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti

tuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli

leskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua

mahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria

Elisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut

laita.

Saatuani valtiokanslerin määräyksen -- minun oli ratsain vietävä

autuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin -- ja

varustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna,

johtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin

keinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi

miestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta

oli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin

herttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin

heidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen

heistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli

suljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta

toisensa jälkeen.

Tämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin

edustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa

asiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se

myrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt

huomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet,

ja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut

hattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä

olalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen

askeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen

käsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, -- mutta se ei

auttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja

minä näin selvään hänen kasvonsa.

Hän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.

Päästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot,

jotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken

voinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin

portista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä

suljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin

näin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin

kuitenkin näkevä heidät molemmat.

Sota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja

yleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli

voinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle

toimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan

rintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja

Gullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata

hävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli

taivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti

määräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin

länsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi

hänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella

enempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden

ruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat

kaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä,

ja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan.

Tanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen

Jönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli

ilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun

saapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja

silloin luikki hänkin tiehensä.

Kun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta

silloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä

oli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli

palavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko

taipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua

vuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin

kasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje

kirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon

Juhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan.

Mutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada

ensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi

tällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat

saapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.

Minä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan

hän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun

kummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli

poissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi

Sten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen

osan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden

kalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä

talvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja

tämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt

Juhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan

rikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa

syvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi

katsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun

ensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin

heti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan

mielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua

voitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen

huomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä.

Kuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua,

joka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin

linnassa tapahtuneen keskustelun.

Silloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta

ajateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan

pikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin

kuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman

saaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri

kulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden

kanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan

jobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli

mukana:

"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!"

Vaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten

käsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan.

Valtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat

miehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt

silmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan

pari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa

olin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta

tuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he

parhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin.

Yöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi

vanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään

rohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä

laukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen

ratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä

Waxholmaan.

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna

purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia

laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin

kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui

aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta

unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen

hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä

sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan

käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin

linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu,

ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja

kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta

siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja

kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin

uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan

nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin

veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi

Sten, ja -- heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven

Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli

laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen

tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt

ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut,

jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa

nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja

epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion

kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan

hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin

päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen

lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään,

siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän

sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo

Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin,

näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä

viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me

ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi

totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä

tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt

suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa

synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä

omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset

saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa

lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta

tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet

kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. --

Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään.

Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas

mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja

valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään

joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle

hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa

ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan

toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle -- hänellä

ei ollut muuta keinoa -- ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut

lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja

poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin

sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta

hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan

joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli

jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi

Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin

hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja

lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla.

Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä

liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne

puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan

toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin

juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat

olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli

väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi,

oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän;

ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin

askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja

muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin

kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja

minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan

rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian

lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki

tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen

taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti

eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja

surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana

näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti

nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta

eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan,

niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja

hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä

vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus

oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni

pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa

ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja

kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin

laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni,

että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan

suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven

Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut

kertomukseni, ja sanoi:

"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies... mutta minä tahdon lähettää

kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin.

Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän

kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun

jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja

kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen

tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen

ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita

Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.

"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!"

huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir

Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi:

"Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin

sotkuinen kuin se onkin!"

Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei

koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin

ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma

kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin

itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli

punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, -- lukuunottamatta vanhaa

kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja

kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli

sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua

jalallaan Ruotsin maaperälle.

Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin

kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja

minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän

antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän -- sillä sain

sittemmin tiedon sen sisällyksestä -- pyysi saada (vaikkakin hän

oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen

armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, --

uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin

kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.

Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli

Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa

kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa.

Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän

kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli

ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui

tornissa.

Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän

sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon,

ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet

nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.

"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun

koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.

Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja

hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin

kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen

ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin

kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta,

että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä,

jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.

2.

Ebba neiti.

Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden,

joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba

neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä

huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja

Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet

näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä

kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka

lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja

äitinä, -- hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi

timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun,

ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea

itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.

"Osaani tyydyn, minkä saan,

ja kiitän Herraa armostaan" --

kirjotti hän,-- Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi

sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo

onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!

Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan

sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen

kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse

siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille.

Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli

lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut

lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras

ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli

Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen

kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen.

Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut

muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin

seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua

tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän

toisensa useammin.

Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava

neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei

nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka

kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen

täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian

alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä

sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat... ja leskikuningattaren

hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.