ROUVA ALVING. Mutta minä pidän hänestä kuitenkin; ja minun on
vastattava hänestä. En tahtoisi minkään edestä maailmassa, että hänelle
tapahtuisi pahaa.
OSVALD (hypähtää ylös). Aiti, Regina on minun ainoa pelastukseni!
ROUVA ALVING (nousee). Mitä sillä tarkoitat?
OSVALD. En voi kävellä täällä ja kantaa kaikkea tätä sieluntuskaa
yksin.
ROUVA ALVING. Eikö sinulla ole äitisi kantamaan sitä kanssasi?
OSVALD. Niin, sitä ajattelin; ja sen vuoksi tulinkin kotia luoksesi.
Mutta se ei käy sillä lailla. Näen sen; se ei käy. Minä en kestä
elämääni täällä!
ROUVA ALVING. Osvald!
OSVALD. Minun täytyy elää toisella tavalla, äiti, Sen vuoksi täytyy
minun lähteä pois sinun luotasi. Minä en tahdo, että sinä olisit
näkemässä sitä.
ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Oi, mutta Osvald, niin kauvan kuin olet
niin sairas kuin nyt --
OSVALD. Jos se olisi sairaus yksin, niin jäisin kyllä luoksesi, äiti.
Sillä sinä olet paras ystäväni maailmassa.
ROUVA ALVING. Niin, eikö totta, Osvald; enkö ole!
OSVALD (kulkee levotoinna ympäri). Mutta kaikki nuo vaivat ja katumus,
-- ja sitte tuo suuri kuolettavainen tuska. Oo -- tämä kauhea tuska!
ROUVA ALVING (menee hänen jäljessään). Tuska? Mikä tuska? Mitä
tarkoitat?
OSVALD. Oo, elä kysele minulta enempää. En tiedä sitä. En voi kuvailla
sitä sinulle.
ROUVA ALVING (menee lattian poikki oikealle ja vetää kellonnauhasta).
OSVALD. Mitä aiot?
ROUVA ALVING. Aion saada poikani iloiseksi, niin. Hänen ei pidä kulkea
täällä mietiskellen. (Reginalle, joka tulee ovessa.) Enemmän sampanjaa.
Koko pullo. (Regina menee.)
OSVALD. Äiti!
ROUVA ALVING. Etkö luule meidänkin osaavan elää tässä talossa?
OSVALD. Eikö hän ole muhkea nähdä? Sitä, mimmoista tekoa hän on! Ja
niin tuiki terve.
ROUVA ALVING (istuu pöydän luo). Istu, Osvald, ja haastelkaamme
tyynesti.
OSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys
sovitettavana Reginaa kohtaan.
ROUVA ALVING. Sinulla!
OSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus -- miksikä sinä sitä kutsuisit.
Vallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona --
ROUVA ALVING. Niin?
OSVALD. -- kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä
juttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan,
että eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne
alas?
ROUVA ALVING. No?
OSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän
sanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen
voipi kyllä neuvoja saada -- tahi jotakin semmoista.
ROUVA ALVING. No niin?
OSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa
päivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin
kauvan viivyn kotona --
ROUVA ALVING. Niin?
OSVALD. -- silloin hän katsoi niin omituisesti minuun, ja kysyi: mutta
mitä sitte tulee minun Pariisin-matkastani?
ROUVA ALVING. Hänen matkastaan!
OSVALD. Ja sitte sain hänen tunnustamaan, että hän oli pitänyt asian
totena, että hän oli täällä ajatellut minua koko ajan, ja että hän oli
ruvennut opettelemaan ranskaa --