Kirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen
lesken luo, sanoen: »Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä
kirje K:n pitäjään Martti veljelleni.»
»Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?» kysyi leski.
»Olen», vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle,
mutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla
vuoteelle.
Leski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan
kamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan,
joka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän
toipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko
yön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: »Hän ei
ole vielä tullut -- tuo muhkea hyvä neito --» Hely puhui katkonaisesti,
sillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui
vuoteellensa ja jatkoi taas: »Sanokaa viimeiset terveiset
opettajattarelle -- hän on minun sisareni!»
»Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!» huudahti leski. Mutta Hely huokasi
kerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin
vuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei
siinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois
kaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.
Tunti ehkä oli kulunut tämän tapauksen jälkeen, kun Ragnhild ja Iiri
kiirein askelin lähenivät suutarinlesken asuntoa. Leski meni portaille
heitä vastaan ja sanoi: »Myöhään tulitte, hän on nyt kuollut.»
»Mitä sanotte, onko lapsi kuollut?» kysyi Iiri.
»Ei, mutta äiti. En tiedä, ottiko tuo tapaus häneen niin kovasti, vai
mikä lienee ollut, mutta hän kävi vain kovin huonoksi, vaikka tänne
hierojankin toin. Heikko hän, vainaja, aina oli, mutta en minä hänessä
mitään erinomaista vikaa muuten ole havainnut. Tuo muori, joka häntä
hieromassa kävi, sanoo hänen saaneen sydämenhalvauksen. Niin, hän käski,
vainaja, minua sanomaan opettajattarelle hänen viimeiset terveisensä --
sanoi olevansa teidän sisarenne.»
»Sisareni! Hyvä Jumala! Se on siis Hely! Laskekaa minut häntä
katsomaan!» Iiri juoksi sisälle, ja siellä makasi Hely, tuo ennen
kukoistava kestikievarityttö, kalpeana vuoteellaan. Siinä oli kukkanen,
taitettu, armottomasti tallattu, myrskyyn viskattu --
Iiri laski polvilleen vuoteen viereen ja itki sisar-raukkansa kohtaloa.
Tässä rukoili hän Jumalaa avuksensa, jotta hän voisi koko elämänsä
aikana tehdä työtä kansansa kohottamiseksi, sillä tässä, hänen ja
sisarensa kohtalossa, hän näki kasvatuksen eri vaikutukset.
Ragnhild oli hämmästyksissään kaikesta, mitä näki, mutta kun Iiri
selitti hänelle asiat, kävi hän miettiväksi. Iiri kyseli leskeltä, koska
Hely oli tullut asumaan hänen luoksensa, ja leski vastasi:
»Tuossa hän, vainaja, tuli kesäkuun kahdentenatoista päivänä. Minä
istuin tuolla portailla ompelemassa, kun rattaat seisattuivat portin
eteen -- se ehkä oli noin kuuden aikaan iltapäivästä, niin se
muistaakseni oli -- hän talutti Mauria kädestä ja kysyi, olisiko minulla
huonetta vuokrattavana. Häntä oli neuvottu minun luokseni, kun kylässä
tiesivät, että minulla on runsaanpuolisesti näitä huoneita. Sitte hän,
vainaja, näytti paperinsa, ja kun minä näin, että hänellä oli hyvät
paperit, paitsi tuossa yhdessä asiassa, jonka röökinät tietävät, niin
teimme heti kaupat, enkä minä sitä ole katunut. Kyllä hän on ollut siivo
ihminen ja minullekin hauskuutena ja apuna.»
Mauri tuotiin nyt tätinsä nähtäville. Hän oli puhtaaksi pesty ja hyvissä
vaatteissa. Kun poika näki äitinsä, sanoi hän: »Hejää jo, äiti, älä noin
kauan makaa!»
»Anna äidin nukkua ja tule tädin luo, tule tädin omaksi pojaksi», lausui
Iiri ja tarjosi hänelle makeisia.
»Äitin poika Maui on», sanoi lapsi ja rupesi itkemään, mutta Iiri
varoitti: »Ole hiljaa, pikku Mauri, että äiti saa nukkua.» Sitte hän
pyysi suutarinleskeä toimittamaan kaikki, mitä kuolleen viimeistä pukua
varten tarvittaisiin, jätti leskelle rahoja sekä lupasi pian tulla
takaisin. Maurin hän vei mukaansa.
Ihalan lähelle tultuansa sanoi Iiri Ragnhildille: »Kerro sinä Ihalassa,
mitä on tapahtunut, minä vien Maurin kotiin.»
»Kyllä», sanoi Ragnhild, »mutta Iiri, vastaa minulle yhteen
kysymykseen: Tunsiko Aksel sisartasi?»
»Tunsi», vastasi Iiri lyhyesti.
»Kuules, Iiri! On ikäänkuin jotakin olisi olemassa Akselin ja minun
välissä, -- joku salaisuus -- -- Meidän välimme ei ole enää kuten ennen
-- minä en saata luottamuksella häneen turvata. Siitä asti, kuin tänne
tulin, on hän ollut minulle käsittämätön. Hän on kohtelias ja
ystävällinen, mutta kuitenkin hänessä on jotakin vierasta ja epäsuoraa.
-- jotakin levotonta --»
»Puhu hänelle suoraan, mitä ajattelet, ja kysy siitä, mitä epäilet --»
»En, hänen täytyy itse minulle puhua, miksi hän ei tullut kanssani
lesken asunnolle. Oli suuri loukkaus minua kohtaan, ettei hän tullut,
mutta -- minä rupean jo aavistamaan, mikä siihen oli syynä.»
»Teidän välinne ei sillä tavalla hyvänä pysy, jos noin punnitset, kenen
velvollisuutena ensi askeleen ottaminen on.»
»Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat
toisiansa tuntemaan -- niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt
vasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin», sanoi Ragnhild ja läksi
lehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin
kanssa.
Kotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi
heti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi
poikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin
mietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä
oli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen
hoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö
Arvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä,
kenen lapsi pikku Mauri on? »Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan
minulla ollut juhannushetkeni -- mitä tarvitsee minun pyytää enempää!»
ajatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: »Voiko Arvo sitte
milloinkaan tulla onnelliseksi -- hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta --
se on kuitenkin velvollisuuteni --»
Iiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:
»Arvo rakas!
Suo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan -- itse olen
myöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään.
Niin, kallis ystäväni -- siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää
-- minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme.
Velvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä
häntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi
sallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan
kotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt
katkeralta tuntuu -- mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin,
kun hän velvollisuutensa täyttää -- --»
Iiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni.
Se oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut
suutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että
Iiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä
kädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki
hämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti:
»Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon
pojan tähden sinusta luopuisin -- en milloinkaan!» -- Samassa hän muisti
isoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa
kirjoittanut, ja sanoi innostuneena: »Minä sanon sinulle, kuten isoisäni
kerran sanoi morsiamelleen:
'Ennenpä kyyhky pieni
armaastaan eriää,
kuin sinua, kallis Iiri,
sun sulhos hylkäjää!'
Se ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme
turhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja
me alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.»
»Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä
kärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo
näyttää, mutta --»
»Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen
vanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.»
»Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu
siitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.»
»Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei
ihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole
sellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin
silloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta
poskiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa», lausui Arvo, ja painaen
suutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.
Maurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä
koetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika,
joka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän
päästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi,
kun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.
Seuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun
poika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää
pyytänyt äidin luo. --
Kolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri
näki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat
aamukävelyllä ja katselivat maitansa -- mutta yht'äkkiä he kääntyivät
suorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän
melkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.
»Hyvää päivää, Iiri!» sanoi patruuna. »Olemme sinua kaivanneet kovasti.
Tuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!»
-- Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa
Leenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:
»Täti! Viejaita tuli, Maui näki!»
»Vai niin, tuossapa hän on», sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä.
»Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle
rukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään -- tämä
olisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa
hänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo
ainoa vika, mikä sinussa on -- epäluulo vapaasukuisia kohtaan --
haihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Iiri, »minä luulin tekeväni oikein, mutta
äärettömällä ilolla myönnän erehdykseni». Sitä sanoessaan oli hän niin
onnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.
»Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani», sanoi
patrunessa, »sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen,
ja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.»
»Tule nyt meidän seurassamme Ihalaan, sillä Arvo sinua kovasti kaipaa.
Sitäpaitsi Aksel ja Ragnhild lähtevät tänään», virkkoi patruuna.
»Joko nyt! Eihän heidän ollut aikomus lähteä näin pian.»
»Ei, mutta minä pelkään, että heidän välinsä kohta alenee
jäätymäkohtaan», pilkkasi patruuna.
Samassa aukeni ovi ja Martti astui sisälle.
»Martti!» huudahti Iiri. »Oletko saanut täältä mitään tietoja, minä kun
vasta eilen sinulle kirjoitin?»
»Olen», vastasi Martti, »vaikken sinun kirjettäsi ole saanut».
Iiri esitteli veljensä Ihalan haltijoille. Silloin huomasi Martti
myöskin Maurin, joka leikitteli lattialla eläinkirja sylissä, ja sanoi:
»Tuossa kai on sisar-vainajani poika. Minä tulin häntä noutamaan meidän
pikku Elvillemme veljeksi ja leikkitoveriksi.»
»Et suinkaan! Kyllä minä hänet pidän», vastasi Iiri.
»Ei maar; sisareni kirjoitti minulle, kun tunsi kuolemansa lähenevän, ja
pyysi, että minä ottaisin Maurin luokseni, ja minä tahdon
välttämättömästi täyttää hänen toivomuksensa.» Martti otti Helyn kirjeen
taskustansa ja antoi sen Iirille luettavaksi.
Iiri luki kirjeen ja pyysi sitte patrunessaa lukemaan. Sen tehtyänsä
patrunessa sanoi:
»Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia.
Kuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä
pidettävä.»
He läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään
ja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille.
Onnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin,
tuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: »Minä luulen, että olette
nyt vielä onnellisempia kuin ennen.»
Vähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni
kotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.
Seuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä
saattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja
vieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset
maahanpaniaiset illalla.
Maanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui
aikaisin maailmaa koettelemaan.