Taas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja,
vuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla,
olivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki
lehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta
kohti; ja »Kevät on tullut!» kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli
se kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa
koko talven aikana oli puuhattu ja varustettu -- heidän hääpäivänsä,
kesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu
paikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan
niemellä.
Koululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein
limojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.
Vieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut
monelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa,
vaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: »Mitenkä Arvo
saattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance!
Minä en suinkaan häihin mene!»
Lilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo
auttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä
katkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi
kuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut
kukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena,
keveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.
Kouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti
Nurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä
uusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä -- se oli Pekon
morsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä
senaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa
kotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa -- Ragnhild
ei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli
purkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt
morsiuslahjaksi.
Helvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada
hänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja
oranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse
ostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri
olisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta,
mutta neiti Joppe sanoi: »Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen
liian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä
sydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean
lahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä
kantamaan.»
Kun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin
ihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: »Oi
ihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!»
Lukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt
kartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä
tervehtimään, sanoi hän jokaiselle: »Hyvää päivää, terveisiä meidän
pitäjästä!»
Kun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian
sulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat
neitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi
tehtävänsä.
Vihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä
varten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan
sellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja
patrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli
öljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.
Sitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin.
Soitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset
katselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän
nuoruudessaan ja heidän häissään, -- vaan epäilemättä jotakin erilaista
oli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin
hauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun
kaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: »Kyllä kantokin kaunis on,
kun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain
halvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä
ollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa
viehättää, herroja varsinkin.»
Lukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva
rupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut
sukukartanon emännäksi.
»Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut», myönsi matami.
»Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo
naidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.»
Nimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän
ymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: »Mikä virka
teidän tulevan miniänne isällä on?»
»Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman
kielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla
tavattoman suuri oppi ja tieto.»
Nimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas:
»Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?»
»Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva,
ei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he
kun ovat vanhat tuttavat.»
»Kyllä kai», vastasi nimismiehen rouva. »Mutta kuka tulee hoitamaan
lastenkotia?»
»Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja
muutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi
Iiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet -- sanovat, että lapset
paremmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja
kyllä kai se niin onkin.»
Martti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen
istumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä
Martin rinnalle, sanoen: »Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole
kuullut, kuinka Mauri viihtyy.»
»Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja
on kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin.
Hauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä
hellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun
tapaan Kallun perässä joka paikkaan.»
»Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä
molemmat ovat kadottaneet», sanoi Iiri vakavasti.
Hääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat
ottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle
tanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty,
valitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo
sulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan
ruunuvouti. -- Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä
ruunuvoudin häihin.
Kun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin
illallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: »Tuota
taas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas,
olisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin
ensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin,
ja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen --
mutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.»
Puheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui
lämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen
mielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden
muassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että
morsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut
pelätä hänen haluavan pois. »Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia
henkilöitä», lausui rovasti, »ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut
täällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa
orpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa,
että voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole
huutolaisia enää!»
Tähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.
Hääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön
hiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:
Lempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät, iät iätiiii
--