Kesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita
joka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se
vain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä
kaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin,
joihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä
suutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi
siinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi,
täytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut
siitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa.
Jokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä
kieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa
muistanut.
Eräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja
Hely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: »Olipa hyvä, että poika oli
sisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia,
että jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua
hevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni
morsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar
ovat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä
nyt vasta on ruvettu puhumaan.»
Hely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi
voivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.
Leski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: »Se on
varmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.»
Mutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. »Iirikö menee tuohon sukuun?»
-- ajatteli hän. »Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee.
Ihalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa
sisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.'
-- Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä
kelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin
äidiksi rupeaa.»
Parin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla
ompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat
pihassa.
Samassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen
ohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset
juoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli
kuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja
hänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei
jaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.
»Pois sieltä takaa!» huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel
sieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa.
Silloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli
sattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan
Juskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely
oli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän
kirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle.
Päästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni
porttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel
näki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen
täytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja
riensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: »Aja!» Vaan kun
hevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: »Aksel, älä anna hänen
ajaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.»
»Älä mene, armas Ragnhildini -- se vaikuttaa sinun hermoihisi -- -- ja
--»
»Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!»
»Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja
parkumisia -- vähäinen piiskan näpähys -- mitä tuo nyt oli -- Minä
lupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja
sinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.»
»Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne,
minä menen yksin», ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan
hevosia.
Aksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia
luopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi
Aksel hänelle: »Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla
samoin. Saat sitte mennä yksin.» Ja Ragnhild meni.
He olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild
astui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei
enää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: »Mitenkä Aksel saattaa
olla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten
vieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä
oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko
hän pahoinkin loukkaantunut -- mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä
oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili
kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.
Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä
rievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin
kasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi
heti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi
myöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin
antanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän
vakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu
nyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä
oli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi
pois, luvaten tulla pian jälleen.
Kun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi
kuitenkin: »Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?»
»Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten
pikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli
hänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi,
että tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta
erittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan
puhua -- vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri
olisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.»
»Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on», sanoi Aksel.
»Minä menen sinne itse», vastasi Ragnhild, »ja otan Iirin mukaani, sillä
he eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua».
»Se on tarpeetonta.»
»Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse
tule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit
jotakin; miksi olet noin kummallinen?»
Akselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin
tulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: »Kas tuolla Arvo ja
Iirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!»
Suutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat
ohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen
lapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä -- se aika, jolloin hän
vielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. »Se
aika» -- ajatteli hän, »se on ollut ja mennyt -- mutta pian, jo pian
uusi aamu koittaa --» Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen:
»Tässä, tässä on kuolema -- ahdistus alkaa jo.» Äkisti hän nyt laski
nukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi
kirjoittamaan seuraavaa:
»Martti rakas!
Kohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan
asemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina
olisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka
vähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt
apuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa,
sillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei
salli mielenliikutusta -- niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole
voinut välttää -- -- se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta
hetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni
lähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan
sukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun
armoleipää syömään -- -- Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja
Hanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan,
sellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii
totuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin
lukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen
teille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä
olen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän
sinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit
poikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän
toivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle
Maurilleni! Herra *teitä* ja *häntä* suojelkoon! Nyt menen halusta pois.
Kristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni -- --