Seljan luo.
J. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet
Parkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa,
ja ovatko taidollaan *erityisesti* miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota
taas'? --
*Sama*.»
»Tuo ystävällinen Selja!» ajatteli Iiri, »aina hän minulle tietoja
lähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin --
mitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä
viihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? -- Sehän on
aivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? -- Niin,
-- ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä
on suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka,
hänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo
raukoille omat kodit.»
Iiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli
eräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana
istua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin
meni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää
hänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa
pelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän
huutolaisena oli ollut. »Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa,
minä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää -- mutta mitäpä hän
minua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä
halpa tyttö puhun.»
Niemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut,
ainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi
itsekseen laulamaan:
Mä olen orpo tyttö vain,
ken kuuntelee mun lauluain!
Kun korpirastas raksuttaa,
se yksin kyllä olla saa.
Vaan jospa öisin rastaana,
niin lauleleisin oksalla:
Oi metsän hongat tulkaatte
nyt kodiks' huutolaisille.
Mutt' tyttö köyhä olen vain,
ken kuuntelee mun lauluain?
Ei mahtaviin se kaiukaan,
se kuulumatta raukee vaan.
Kun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten
taivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot
rusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.
»Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo
hedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi
Iiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut
vakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut
onnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät
sydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? --»
»Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette
ollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia -- en
milloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua
lempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä
ystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on
niin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut,
että veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni
langennut raukka --» Iiri rupesi katkerasti itkemään.
»Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin!
Ja vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.»
»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»
»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.
Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului
sen liverrys näin:
»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät,
iätiiii --»