Kolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi
oikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin.
Monessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja
koetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa,
nimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli
pannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä
pienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot
korkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti,
eikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi
keksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa
talonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä
metsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia
varten. Mutta isännät vastasivat: »Tokkohan tuosta mitään syntynee?
Mitähän Ihalan patruuna sanoo?»
Iirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä
täytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri
vanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja
neuvonantajan.
»Hyvää päivää, täti kulta!» sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen.
»Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne
patruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat
selvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas
lähden pois.»
»Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän
työllesi siunauksen antaa», sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin
mukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät
omaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin
vierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:
»Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt
oikeastaan on asiaa.»
»Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?»
»Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista
puutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää
on, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä
tarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota.
Nyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat
tulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi.
Minä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut
vastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen
havainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa
puoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri
maatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta
saisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.»
»Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän
rahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.»
»Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin
orpojen kotiin -- ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen
vähilläkin varoilla.»
»Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?»
»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.
»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä,
että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä -- kuten toivottavasti
tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He
eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä
kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää.
Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina
saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä
huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka -- tuskin on hän
koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen,
joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan,
saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen
varttuvan.»
»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»
»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän
ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin
innostuneet.»
»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että
siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.
Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian
puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt
kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo
kauan ollut täällä?»
»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari
tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin
tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä
kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.
»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen
aikaan», vastasi Iiri.
»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»
»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään
liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.»
Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»
»Mihin noin kiire?» sanoi patrunessa. »Onko asianne nyt jo selvillä?»
»Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää», vastasi Iiri,
luoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.
»Täti jää tänne täksi päiväksi», pyysi Arvo, »kun täti kerran vaivautui
mäestä ylös».
»Se kyllä on paras», sanoi patrunessa.
»No, minä jään sitte, koska niin tahdotte», vastasi neiti Joppe. »Mutta
nyt olen Iirin seuranpettäjä.»
»Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse», sanoi Iiri.
»Minä tulen teitä saattamaan», lausui Arvo. »Ilma on niin ihana ja
lämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme
toukokuun keskivälissä.»
Arvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja
Arvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet
sitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä
milloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen
mieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen
syynä -- vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi
jutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi
samassa:
»Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin
alakuloinen tällä haavaa.»
»Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.»
»Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka
vuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja
josta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa
edistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä
ymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.»
»Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia
se on, jota tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja
se minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia
tuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä,
sillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä
se menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!»
He olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi.
Mutta Arvo kysyi: »Puhuitteko isälleni tuumistanne?»
»Puhuin», vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.
Kun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo
lausui: »Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli
syynä, ja hän sanoi --»
»Että minä olin syypää, eikö niin?»
»Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja
että se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle
puhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei
isä hänen tointansa hyväksynyt -- mutta mitä hän siis isälle puhui?»
»Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua
vakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.»
»Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?»
»En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan.
Asian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo
nuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä
kieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, --
mutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen
toimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa,
että olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin
kaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun
kunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta
hän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi
vuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan
esimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään
paranee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.»
»No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.»
Hetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että
hänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.