Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut vastakerrotuista tapauksista, kun
eräs nuori, kalpea nainen seisoi Helsingin kauppatorin ääressä happamia
pehmeitä leipiä myymässä. Hän odotti levottomasti, että ostajia
ilmaantuisi, mutta myyjiä oli paljon. Ilma oli kylmä, harmaa kostea sumu
verhosi kaupunkia. Nainen, joka leipää myi, näkyi käyvän yhä
levottomammaksi, mutta vihdoin tuli joukko työmiehiä, jotka ostivat,
mitä hänellä sillä kertaa myytävänä oli. Nyt nainen huokeasti veti
tyhjät kopat käsirattaissaan torilta pois. Kiireesti hän astuskeli, vaan
matkaa yhä kesti vain, sillä hän asui Vinkkelikadun varrella. Tultuaan
erään rappeutuneen talon kohdalle, poikkesi hän pihaan, vei rattaat
vanhaan vajaan ja riensi sitte peräpihalla olevan matalan rakennuksen
portaita ylös. Huone, johon hän tuli, oli jotenkin iso, lautaseinällä
kahtia jaettu leivintupa. Levottoman kiihkeästi nainen avasi oven, joka
vei lautaseinän toiselle puolelle, ja tultuansa tuohon vähäiseen
huoneeseen, muuttui hänen muotonsa nähtävästi. Hänen huulensa
hymyilivät ja silmänsä katselivat erinomaisen lempeästi huoneessa olevaa
kätkyttä kohti, jossa viiden kuukauden vanha poika nukkui.
»Jumalan kiitos, hän nukkuu vielä», lausui nainen ja lisäsi: »Mutta
yksin ovat hänet jättäneet taas; Mauri raukka, jos olisit herännyt --
Kyllä niitä leipiä paistaisin -- mutta se myyminen, kun täytyy lapsensa
jättää, se on mitä ikävintä.» Näin hän puhui itseksensä, hiipi sitte
hiljaa ulos ovesta ja aukaisi jälleen toisen oven, joka vei
leipomohuoneen rinnalla olevaan kamariin. Siellä oli vaimo ja kolme
lasta. Vaimo istui pöydän ääressä syöttäen pienimmälle lapsellensa
velliä, ja kun lapsi oli lusikasta vähän maistanut, vei äiti aina lopun
omaan suuhunsa. Tätä hän jatkoi, kunnes sekä lapsen että hänen oma
vatsansa oli täynnä, ja olisi kenties jatkanut siksi, että vähän
liikaakin olisivat saaneet, ellei äsken mainittu nainen olisi tullut
sisään juuri parahiksi.
»Kas sinäkö, Hely, sieltä tulit. Ajattelin, kuka siellä kävi --»
»Niin minä, ja tässä on rahat», sanoi Hely ja laski ne pöydälle. »Kauan
sain seisoa tänään, ennenkuin leivät ostettiin, mutta sitte vihdoin
kuitenkin tuli joukko työmiehiä, jotka ottivat kaikki. Olin jo kovin
levoton Maurista, mutta poika nukkui vielä. Kyllä on surkeaa, kun täytyy
jättää lapsi yksin tuohon kylmään koppeloon. Lupasit kuitenkin sillä
aikaa, kuin poissa olin, antaa hänen maata täällä.»
»Ei hänellä hätää ollut, koska nukkui.»
»Entä jos olisi herännyt?»
»Kyllä häntä katsomaan olisin mennyt.»
Hely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista
kaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: »Tässä on leivät, ne pitää
sinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.»
»Niin olemme», vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa
luo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa,
ja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. »Voi lapsi raukka, millainen
lienee sinunkin kohtalosi maailmassa», sanoi Hely, ja kyyneleet
rupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin
jälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.
Tunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven
narahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori
tyttö seisoi oven suussa ja kysyi: »Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on
ilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?»
»Asuu», vastasi Hely.
»Minä toin tänne vaatteita pestäväksi», virkkoi tyttö.
»Kenenkä ne ovat?»
»Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen
kodissaan.»
»Kummallinen sattumus!» ajatteli Hely itsekseen. »Onni, että panin
ilmoituksen alle Loviisan nimen.» Sitte hän kysyi: »Onko täällä muita
kuin neiti?»
»On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on
koko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin
sairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.»
Hely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö
oli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen.
»Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi»,
sanoi Hely. »Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.»
Loviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski
hänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa
lapsensa luo.
»Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?» kysyi tyttö Loviisalta.
»Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi», vastasi Loviisa.
»Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.»
»Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut», sanoi tyttö, »ehkä jo
kaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois;
pestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä
niitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!» Ja puhelias tyttö läksi
vihdoinkin.
Loviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: »Aina sinä itket, Hely.
Mitä se itkemisestä paranee?»
Hely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun
Loviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: »Minä en kykene noita vaatteita
pesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä
tuon vettä ja katson lapset.»
»Sinä nyt olet kummallinen -- mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?»
»Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi», sanoi Hely. »En
missään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.»
»Vai niin -- -- kyllähän minäkin ne pesen», vastasi Loviisa ja meni
panemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: »Hm -- siinä näkyy olevan
joku salainen syy -- --»
Hely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja
pitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin
Loviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan
kiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.
Myöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui
syvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli
sammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu,
joka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten
lempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta
nyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:
Tuu, tuu, tuutiluu,
nuku lapsi kultanen!
Äiti istuu valvoen,
suru sydämessä.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eikä tule unikaan
helmahansa ottamaan,
suomaan lievitystä.
Tuu, tuu, tuutiluu,
kylmä on mun kotisen'.
Nuku, lapsi kultanen,
vaikka tuuli vinkuu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
myrsky raivoo ulkona,
suru äidin rinnassa
viiltelee ja polttaa.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eipä tahra katuen,
virtaillessa kyynelten,
langenneesta poistu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
nuku, lapsi viaton!
Valvehella äiti on,
uupuu murenesta.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Vaan kun avaat silmäsi,
silloin hetkeks' talttuvi
kaikki mustat murheet.
Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat
hänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili
Jumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden.
»Herra Jumala», rukoili hän, »rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja
poista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.» Näin rukoiltuansa hän
vihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui,
kuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni
Mauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone
olikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.