Oli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli
lennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan,
mutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä
hakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi
Kartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen
vettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely
ei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn,
sillä hän puhui itsekseen: »Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun
en mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten
viitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon -- noh, sama se! En ole millänikään,
se ehkä on parasta?»
Vasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät.
Hän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: »Joko vihdoinkin luutnantti tulee?
Minä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole
ymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka
kuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin
kaikki ylhäiset naiset!»
»No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä
minä lähden Ruotsiin.»
»Ruotsiin! Vai niin -- ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään!
Tiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt,
miksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen
kyllä näen, että olette minut unhottanut.»
»Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen
muualle.»
»Leikkiä laskea -- se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että
unohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä
ylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää -- meistä siis
täytyy tulla ero --' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä
minä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa
teitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.»
»Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen
nuorukainen, olisin sinusta huolinut?» sanoi luutnantti. Kevytmielisesti
lisäsi hän vielä: »Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen -- tuo Kallu --
ota hänet.»
»Jota vaaditte minua torjumaan luotani --» vastasi Hely. »Kallu on
minulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa*
omaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! -- Menkää!
En tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!» Näin sanoen Hely
läksi kotiin kulkemaan.
»Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö --
hän ei ollut noblessia vailla. -- Mutta hän on nähnyt hienoja
matkustavaisia -- ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia
sivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.» Näin
miettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei
ollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. »Oi,
jospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!» ajatteli hän, ja
samassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: »Mitä
tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi». Hän oli jättänyt, sen hän
nyt liian myöhään ymmärsi. »Mutta pois täältä tahdon!» sanoi hän
itsekseen, »ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat
*huutotytön*, niinkuin *hänkin* minut unohti.»
Näin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa,
ja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi
päässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet --
mutta ei ollut aikaa -- Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä,
sillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin
saivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui
hänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä
virkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen
raskaasti huokailevaa rintaansa.
Tämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne
olleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten
vieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät
mitään huomanneet.
Lokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla
ilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea
tehtävä, mutta mennä täytyi.
Matami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. »Kuka kyökkiin tuli,
onko se Manta?» huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt
oli matamilla Leenan sijassa.
»Minä se vain olen», vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.
»Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua
kutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?»
Hely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: »Minä tulin varta vasten
sanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen
Helsinkiin.»
»Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin
menet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!»
»Mitäpä hän siitä sanoo -- ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me
olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään
hauskuutta ole.»
»Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut
sisarellista sydäntä?»
»No on, mutta hänen piiakseen minä kuitenkin tulisin, enhän minä muuksi
kelpaisi.»
»Ei sinulla siellä mitään kovempia töitä olisi. Hän hoitaa koulua, ja
sinä hoitaisit hänen pientä talouttaan.»
»En, kyllä minä Helsinkiin menen. Jo minä siitä Iirillekin syksyllä
puhuin.»
»Menet sinne vieraisiin oloihin! Mitäs ajattelet?»
»Entäpä tätä sitte -- Mitä minun väliä on -- olenhan huutotyttö vain»,
sanoi Hely katkerasti.
»Mihin sinä siellä sitte menet?»
»Kyllä minulla paikka on. Kartanon Loviisa, joka muutama vuosi takaperin
muutti Helsinkiin ja joutui siellä naimisiin työmies Niemelle, on
minulle paikan hankkinut. Puoleksi vuotta vain olen sitoutunut, jotta
sitte olen vapaa menemään muualle. Loviisan luo myöskin pääsisin. Hän
leipoo myydäkseen ja sanoi, että minä, jos tahtoisin, pääsisin hänen
kanssansa yhteen puulaakiin. Mutta kyllä minä sentään, nyt ensin
ainakin, menen palvelukseen.»
»On tuo vain hullua. Kun ei se meidän pappakaan ole kotona, että hänkin
sinua kieltäisi.»
»Suotta se kieltäminen olisi, kyllä minä kuitenkin lähden, ei se enää
auta.»
»Aina sinä olet oman pääsi pitänyt. Mene sitte, minne matkasi vie.»
»Niin kyllä -- minne matkani vie --» vastasi Hely surullisesti. Sitte
hän sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin.
Kotiin tultuaan pyysi hän, että emäntä antaisi hänelle päästökirjan.
»Menetkö sinä nyt tosiaankin Helsinkiin?» kysyi emäntä.
»Menen.»
»Olisit jäänyt tänne vain.»
»En, se ei sovi, minä olen jo kauan tuumannut tätä matkaa ja nyt minä
lähden.»
Emäntä meni toimittamaan Helylle päästötodistusta ja sanoi isännän
kamarista palattuaan: »Tässä se nyt on, ja hyväksi se tehtiin.» Ja hyvä
se olikin -- sellainen kuin kelvollisille palkollisille tavallisesti
annetaan. Siinä mainittiin, että hän oli uskollinen ja siivo
käytöksessään sekä oli tehnyt työnsä kaikin puolin isäntäväkensä
mieliksi.
Hely katsoi paperiliuskaan ja sanoi: »On tämä minulle liiankin hyvä.»
Hänellä oli nyt matkaansa varten kaikki, mitä tarvitsi. Muutaman päivän
kuluttua hänen jo täytyi jättää syntymäpitäjänsä. Pyhänä hän kävi
rippikirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen äitinsä haudalla. Siinä hän
itki, itki niin, kuten langennut ihmislapsi, joka tietää, että
Kristuksen veri ainoastaan voi hänet puhtaaksi saattaa.
Viimeisenä päivänä, jonka Hely oli kotona, meni hän Martin kanssa
lukkarin väelle ja pappilan Hannalle hyvästi-sanomaan. Martti oli
päässyt oppilaaksi Mustialaan ja oli nyt myöskin lähtevä pois
Seppälästä. Hän siis tahtoi sitä ennen vielä viimeisen kerran tavata
morsiantaan.
Lukkari ja matami olivat pahoillaan Helyn lähdöstä, mutta mitä he siihen
saattoivat tehdä. Matami vain oli kirjoittanut Iirille asiasta ja
käskenyt hänen pitää Leenan vastaiseksi, kunnes saisi sieltä pitäjästä
sopivan palvelijan.
»Millä tavoin sinä nyt lähdet Helsinkiin?» kysyi matami Helyltä.
»Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;
Martti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.»
»Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin
tietäähän, missä on, mutta junalla -- siellä istutaan kuin vankikopissa,
eikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.»
»Ei siellä kirkua tarvitsekaan», sanoi Martti. »Siellä istuu kuin
vörmaakissa vain.»
»Meidän tarvitsee jo mennä», muistutti Hely.
»Sinä lähdet nyt niin kauas», sanoi matami, »ettemme tiedä, koska sinut
näemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.»
»Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on»,
vastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:
»Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä
ihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään
niitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.»
Hely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen
silmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät
kauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.
Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely
läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi
puhuttavaa, jää tänne.»
»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»
Martti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. »Minä tahdon vielä
kerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun
vaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi
niin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat
kahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?»
»Ylenkatsonko? -- Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä
sinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää -- tahdoin näyttää,
etten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.»
»Mutta nyt! Hely! -- --»
»Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle.
Ylenkatso sinä minua.»
»Voi Hely! Hely!» sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois
kievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta
kenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti,
ja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:
»Kallu! Mihinkä menet?» Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos
ovesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan
kahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen
lujasti:
»Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!» Hän tarjosi Martille toisen
pullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.
»Mitä tällä tarkoitat, Kallu?» kysyi Martti. »Oletko hullu?»
»En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi», vastasi Kallu, »mutta juo, ei
tässä muuten elää jaksa. *Sinun* ja *minun* täytyy juoda --» ja hän otti
taas kulauksen, lisäten: »Mutta tuon kolmannen -- meri hänet nielköön
hänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö
sinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni
myöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!» -- Hän aikoi juuri
taas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne
molemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. »Poika
riivattu, mitä sinä teit!» huusi Kallu.
»Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies
tyrkytti minulle viinaa pullostansa», vastasi Martti aivan levollisesti.
»Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään
olen saanut kärsiä.»
»Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei
ole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään
rikos raskauta.»
»Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti,
minä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.»
»Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain
kärsimyksensä viinaan upottaa.» Martti otti lasinpalat lattialta ja vei
ne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.
»En jaksa syödä», vastasi Kallu.
»Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.»
»En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa
menemään päähäni.»
Martti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli
käskenyt.
Seuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit
lähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin
kalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta,
ainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että
tämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat?
Tuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.
Martti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla
Hely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä
saattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin
sanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa,
mutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi
kerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka
tavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän
lausui: »Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, -- eihän ihminen
tiedä, mitä tapahtuu, -- niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan
on veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää
siitä aina osa sinullekin.»
Hely puristi veljensä kättä -- kello soi, juna vihelsi ja Hely meni
vaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti
läksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.
Näin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle,
uusia kohtaloita koettelemaan.