Syksypuoli oli käsissä. Lintujen laulu oli jo tauonnut ja pelloilla
näkyi siellä ja täällä kuhilaita. Maamies rupesi iloiten kokoomaan
talteen, mitä Luoja armostansa oli antanut hänen saada työnsä palkaksi.
Everstin kartanossakin puuhattiin leikkuutalkoota. Taaven-muori oli
ruokia valmistelemassa. Jo talkoopäivän edellisenä iltana istui hän
Kartanon leivintuvassa perunoita raappimassa renki-voudin vaimon kanssa.
Tuli siinä muijien kesken puheeksi kaikenlaista. Tuumasivat muun muassa,
olisiko kaunis ilma talkoopäivänä ja paljoko väkeä tulisi kirkonkylästä.
»Keitähän nyt Seppälästä leikkaamaan tullee?» sanoi Taaven-muori.
»Kai maar Hely ja Kallu tulevat. Ei siitä Helyn naimisesta kuulu
mitään», virkkoi voudin vaimo.
»Ei ikään.»
»Semmoista se niitten kauniitten on -- maasta ei oteta ja taivaasta ei
anneta.»
»Hm, niin aina, kyllä se niin on -- ja kunpa ei vain olisi pahempaakin
--»
»Mitä, muori, tarkoitatte? Oletteko tekin kuullut puhuttavan
luutnantista?»
»Kyllähän siitä kaikki puhuvat -- yhtenäänhän tuo Seppälässä kulkee, nyt
varsinkin, kun hän on virasta eron ottanut tullaksensa Kartanon
isännäksi.»
»Tyttö rukka, joka on joutunut hänen viekoiteltavakseen! Kyllä niillä
herroilla on niitä vehkeitä.»
Kyökkipiika tuli kutsumaan Taaven-muoria illalliselle, joten akkojen
puheesta tuli loppu.
Seuraavana päivänä oli Kartanon pellolle kokoontunut koko joukko
leikkuuväkeä, kirkonkylästä melkein joka talosta. Seppälästä oli Hely ja
Kallu, pappilasta Hanna. Tyttö ei nyt ollenkaan ollut tyytyväinen, kun
ei nähnyt Marttia leikkuuväen joukossa. »Miksi ei Martti tullut?» kysyi
hän Helyltä.
»Siksi, että Kallu kehoitti häntä jäämään kotiin, jotta itse pääsisi.»
»Niin, täytyihän minun tulla, koska sinäkin tulit», vastasi Kallu.
»Ei sinun tule minuun mitään», intti Hely. »Minä olen missä minä olen,
ole sinä missä sinä olet», ja heilutellen sirppiään hän meni Hannan
kanssa toiselle saralle, jossa rupesivat ahkerasti leikkaamaan.
»Kuules, Hely», sanoi Hanna, »mitä sinä aina olet niin ynseä Kallua
kohtaan? Hän sinusta pitää sentään kovin paljon.»
»Sitäpä koetan estää, kosk'en hänestä huoli», vastasi Hely.
»Miksi olet muuttunut?»
Hanna aikoi juuri ruveta Helyä nuhtelemaan, mutta samassa renkivouti
heitä läheni sanoen:
»Vai kahden te täällä leikkaatte. Jahka minä käsken kolmannenkin, kyllä
näin leveälle saralle useampi tarvitaan. Seppälän Kallu, tule sinä
kolmanneksi.»
»Kartanon Miina, tule sinä tänne», sanoi Hely. »Tehköön Kallu kykkäitä
vain, emme me miesten kanssa kilpailemaan rupea.»
»Kas Helyä, jopa rupeaa voudin virkaa tekemään», viisasteli Kallu,
»koska määrää, mihin kunkin pitää menemän».
»Niin, tiedänhän, että sinä kyllä pian meidät jälkeesi jättäisit.»
Kartanon Miina tuli kolmanneksi, ja tytöt rupesivat ahkerasti
leikkaamaan, joten jättivät koko joukon luokoa sitelijöille. Vouti kulki
toiselta saralta toiselle ja teki kykkäitä siellä ja täällä. Nyt hän
pystyttämisessä auttoi Kallua, mutta aikoi juuri mennä toisaalle taas,
kun samassa Aksel luutnantti, joka Ahdon ja Pekon kanssa oli tullut
vainiolle, lausui: »Noh vouti, näkyyhän työ hyvin joutuvan -- eikö
niin?»
»Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla
kamppiaiset.»
Hely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen --
tyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli
silmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.
Ahto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja
Ahto huusi luutnantille: »Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne
oikein kauniisti.»
Aksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: »Tässä on, kas
näin paljon minä tuon.»
Kallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän
ivallisesti: »Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän
silakkaa hännästä ilmaan nosti.»
Luutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut
sitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen
kanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja
laulaa hyräili:
»Ja minä poika se laulan vain,
että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa.
Ja kievarin Hely se kullaksein
nyt piankin tulla taitaa.»
Luutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan
huusi samassa Helylle: »Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä
olen sen jo varsin unohtanut.»
Hely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä
näyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: »Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä
tehdään.»
»Koetetaanpa sitte», sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:
»Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.»
»Mitä minä teen? Joka päivä hänelle sanon, etten hänestä huoli, mutta
hän tekee kiusaa vain.»
Tämän sanottuaan hän taas riensi leikkaamaan. Kallu palasi sitomia
ottamaan ja kulkiessaan luutnantin sivutse hyräili hän ikäänkuin
itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Aksel sen kuuli:
»Me emme kelpaa kilpailijoiksi
korkeille herskapeille ja peille,
On niitä kyllin röökinöitä
herroille luutnanteille.»
Luutnantti ei ollut Kallun hyräilemistä kuulevinaan. Hän läksi
kumppaniensa luo, jotka nauraa hiivistelivät Kallun laulua, ja sanoi
Pekolle: »Mennään nyt edemmäksi katsomaan leikkuuväkeä.»
»Vaikka vain. Tule sinäkin, Ahto», vastasi Pekko.
»Kyllä», sanoi Ahto, »mutta mikä nyt on? Koko leikkuuväki seisoo sirpit
kädessä eikä leikkaa, ja kaikki sitelijät, nuo poikanulikat ja
tytönräppänät, juoksevat tuonne aidan päälle.»
»Katsokaa, tuolla menee Renkalan hääjoukko», sanoi pappilan Hanna.
»Eveliina on täydessä morsiuspuvussa vielä. Pitävät kaksipuoliset häät.
Hänet viedään nyt uuteen kotiin.»
»Kuka siinä ensimmäisenä ajaa?» kysyi vouti.
»Rovasti», vastasi Hanna, »ja sitte morsiuspari, sitte soittajat;
katsokaas vain, heillä on pelimannit ja musikantit. Nuo muut ovat
häävieraita.»
Hääjoukko ajoi aika vauhtia. Hevosia oli tätä matkaa varten jo
viikkokausia jyväväellä tallissa syötetty. Pian he ennättivät Renkalan
metsään, joten leikkuuväen ei sopinut heitä nähdä. »Kylästä heitä vielä
näkisi», sanoi Mäkipään Kreeta.
»Mutta sinne ei nyt mennä», virkkoi vouti.
»He ei, ei sinne enää joutuisikaan», vastasi Kreeta, »mutta jos siellä
olisi, niin paremmin näkisi kuin täällä. Rikkaan naimisen ehkä sai, tuo
Eveliina.»
»Hyvät hyvissä kauppaa käyvät», sanoi toinen akka. »Rikas on
Eveliinakin, mutta kuinka noissa varoissa sitte siunausta lienee --
kovasti niitä on kiskomisella koottu.»
Ahto ja Pekko kuuntelivat vähän aikaa akkojen juttuja, vaan läksivät
sitte luutnantin parissa Kartanoon, jättäen leikkuuväen, joka tuon
pienen huvituksen jälkeen leikkasi taas ikäänkuin uusin voimin.
Pekko ei jäänyt katselemaan, miten kamppiaisia vietettiin, vaan läksi
kotiin, sillä hän tahtoi olla Iirin seurassa sen vähäisen ajan, jona
kasvattisisar vielä oli kotona. Hänen vuoksensa Pekko oikeastaan oli
kotiin tullutkin, sillä muutaman päivän päästä Iirin jo piti lähtemän
uutta kotiansa järjestämään.
Kun Pekko kotiin ennätti, oli lukkarin perhe juuri ruvennut
päivälliselle, ja matami sanoi: »Tule syömään, et suinkaan sinä ruokaa
ole saanut, koska jo kotiin tulit.»
»Kyllä saanut olisin», vastasi Pekko, »mutta en tahtonut viipyä. Ahto
sinne jäi.»
»Oliko paljo leikkuuväkeä saatu kokoon?»
»Oli siellä niitä niin paljo, että vouti sanoi kamppiaiset saatavan jo
tänään.»
»Vai niin! Keitä kaikkia siellä olikaan?»
»En minä heistä tiedä. Kyllä vainiolla kävimme, mutta en minä heitä
kaikkia katsonut.»
»Oliko Hely?» kysyi Iiri.
»Oli, ja Kallu myöskin.»
»Sepä hyvä, että Kallukin oli.»
»Hm -- En usko, että Helystä ja Kallusta koskaan paria tulee», sanoi
Pekko.
»Kai maar se nyt sikseen jää, jos hän Iirin kanssa lähtee R:n pitäjään,
kuten tässä tuumittu on», sanoi matami, »mutta minä epäilen, että Hely
suostuu. Hän ei vastannut juuri mitään silloin, kun siitä täällä meidän
kesken oli puhetta.»
»Minä haluan häntä mukaani», sanoi Iiri. »Täti, pyydetään hänet tänne
huomenna, että saamme asiasta selvän.»
»Pyydetään vain. Mutta ei Seppälän emäntä hänestä luovu ennen
pyhäinpäivää, ja senpä vuoksi olenkin päättänyt, että Leena nyt ensin
menee kanssasi. Onhan Seppälän emäntä sentään ollut niin hyvä Helylle,
ettei häntä auta väkisin sieltä tahtoa.»
»Mutta täti, onhan täti itse sanonut, että Helyllä siellä Seppälässä on
monta vaaraa. Minä tahdon hänet pois; huomenna menen itse puhumaan
asiasta emännälle, eikä hän voi kieltää, kun oikein häntä pyydän Helyä
laskemaan.»
»Mene vain, mutta kyllä se turhaa on, ei emäntä häntä laske, en
luulekaan.»
Seuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä
vastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa
asiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: »Ettehän nyt kuitenkaan
saata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.»
»Enhän sitä vaatia saata», sanoi Iiri, »mutta kyllä häntä kovin
haluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin».
»Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin
tahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta
anna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee
sisarensa luo kuin mihinkään muualle.»
Hely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä
mukaansa R:n pitäjään. »Mutta en minä suostunut laskemaan sinua,
ennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin
vastahakoisesti.»
»Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä
mataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään
vastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle
pyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein
kauas.»
»Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!» huudahti Iiri. »Johan
se aikaa on päätetty!»
»En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi
tahtoisin -- mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt
kuitenkaan mitään tule.»
»Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua
väkisin saa», sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.
Iirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä
yksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: »Oi
jospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä
tapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee
sukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla
häntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään
-- --»
Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja
ikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein
sanonut: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi --» ja nuo
sanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. »Vaan eipä se emäntäkään
laskenut menemään.» Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta
yhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä -- miksikä
lienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen
elämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.