»Annetaan heidän mennä ulos leikkimään», vastasi Iiri. »Jos suvaitsette,
niin kyllä minä panen leikit alkuun.»
»Mennään kaikin», sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa
juoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.
Kun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: »Tulevana
vuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein
ahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.»
Lapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy
pian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.
Tyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset
lapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät
vieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa
panemaan toimeen jonkun kuvaelman. »Se olisi erittäin hauskaa!» sanoi
Aksel.
»Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa», lausui Arvo, »mutta jos
ryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna».
»Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään», sanoi Selja,
»ja Iiristä tulee Pohjolan neito».
»En minä sovi.»
»Kenenkä saamme?» kysyi Selja.
»Selja rupeaa ehkä itse», sanoi Arvo.
»En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska
katsella muita.»
»Eikö Lilli neiti rupeaisi?» kysyi Iiri »Te olette sopivin, koska teillä
on vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?»
»Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme
toimeen.»
»Minä tiedän minkä kappaleen otamme», sanoi Helvi. »Me laitamme
liikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia
sanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta
kuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy
pukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on
kansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain
toisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin
Arvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja
tuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.»
»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.
Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella
saapuivat, oli heillä kaikki valmista.
Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin
kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin
ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret
menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta
illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan
toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle,
johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui
puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka
nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito
valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli
häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä
eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan
yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin
charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»
Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa
luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin
täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan
eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja
arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan
Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:
»Neidoll' oli äidiltänsä muisto,
helmilöillä sommiteltu solki,
timanteilla kaunistettu kallis.
Saipa kaksi kosijaa nyt hälle:
uljas, rikas, mahdikas ol' toinen,
vaan hän mieli neidon helmisolkee.
Toinen taasen kaino ol' ja köyhä,
vaan hän mieli neidon sydänkultaa.
Äitipuoli tyttärelle virkkoi:
»Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä!
Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.»
Neito itki, kielsikin, mut turhaan.
Vaan kun kuuliaisten aika joutui,
silloin äidin luon' ei neittä nähty,
pihall' ei, ei puiston siimeksessä,
vaan hän seisoi järven rannikolla.
Sinne äiti ehti, sulho saapui.» -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu
tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista
tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja
simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel),
joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi
neitoselle:
»Tullos myötä riemukemuloihin,
kuulutusta ottamaan nyt käymme!»
Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:
»Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy,
kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää.
Tuhannen on vuotta meri niellyt
antiloita, aartehia syönyt;
vaatii vielä multa kultasoljen.»
Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho
läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:
»Itse myöskin lähde siikasille,
koska heille, kurja, köyhä annoit
kallehimmat aartehesi kaikki!»
Äitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:
»Onneton, oi mitä oot sa tehnyt?
Korkeutt' ei toivoa saa enää,
mökissäs ei enää kulta kiillä,
solkeas et enää näe sä koskaan.»
Mutta tyttö rannalla lausui hymysuin:
»Paremp' elon onni korkeutta,
lempi-elo kultaa kallihimpi,
armaan sydän solkee armahampi!»
Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui
rannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä
tarjotessa:
»Hyvä, että siikasille heitit
kultasoljen, koska kallehimman
aartehesi sulhollesi säästit:
mulle annoit oman sydänkultas.»
Esirippu suljettiin nyt.
* * * * *
»Erittäin hauska kuvaelma!» huudahtivat katselijat.
»Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio», sanoi
patrunessa, »ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei
ollut vihiäkään koko asiasta.»
»Se oli todellakin hyvin arrangeerattu», lausui everstinna.
Ruunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha
nuorimies, virkkoi: »Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon
omaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen
huvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin
hupainen.»
»Viimeinen painuu aina paremmin muistiin», sanoi everstinna, »mutta tuo
ensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi».
»Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli
Runebergia», lausui ruunuvouti.
Nuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein
ymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.
Nimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna
kuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. »Oikein minä jo
väsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata», virkkoi Nanni.
»Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme
löytyvän sellaisia kykeneviä naisia», sanoi ruunuvouti.
»Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa
taidollaan», tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja
Seljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.
Ilta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte
ruvettiin illalliselle.
Kello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.
Yöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan,
jossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja
ja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa
kaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon
mitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: »Eikö Iiri ollut hyvin suloinen
kuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä», silloin Lilli vastasi
nyreästi:
»Taisipa olla.»
Helvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi:
»Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?»
»Olen, minun on kovin uni.»
He panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa
huoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte.
Helvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun
nyyhkytyksen vierestään.
»Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?» kysyi Helvi.
»Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina
aavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on
minulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen
vastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.»
»Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän
sinun onnesi ryöstäisi?»
»Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa --»
»No mutta mitä se siihen kuuluu?»
»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden
edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka
sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»
»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska
syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»
»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen
tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne
erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän
varmasti.»
»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»
»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun
silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun
kaikki muut olivat iloisia!»
»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että
mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen,
että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»
Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui
vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea
kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta
aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot,
samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!
Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis
niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan.
Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi
siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja
patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty,
uskalsi everstinna mennä mukaan.
Niityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja.
Näitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea
sytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä
oikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki
tekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan
iloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että
hän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään
huomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä
kohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi
Iiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia
ja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät
kiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä
löysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.
Arvo, joka istui everstin vieressä, sanoi Iirille: »Kerran annoin teille
mansikoita tuohitötteröllisen; ehkä nyt sen sijasta saan teiltä noista
oksista muutaman?»
»Aivan halusta», sanoi Iiri ja tarjosi muutamia kauniita oksia Arvolle,
joka kiinnitti ne napinläpeensä.
Lilli katsahti äkkiä Helviin, joka kyllä ymmärsi, mitä hän tunsi tällä
hetkellä.
Vähäinen musta pilvi nousi taivaalle, ja sitä nyt kaikki pelkäsivät,
sillä se näytti kovin uhkaavalta; mutta silloin Maija huusi: »Kahvi on
valmista!»
Aiottiin juuri ruveta kahville, kun samassa kuului kummallisia ääniä
kaurapellolta. Renki-vouti tuli juosten herrasväkensä luo ja sanoi
yht'oikoisesti: »Sianporsaat ovat menneet kaurapeltoon, jospa herrat ja
röökinät menisivät ajamaan niitä pois; en laskisi väkeä, koska pelkään
sateen saavuttavan.» Näin sanottuaan hän juoksi vastausta odottamatta
jälleen työhönsä.
Herrasväki rupesi nauramaan, ja Arvo virkkoi: »Hän on noin omituinen
aina, mutta kelpo työmies. Tulkaa, pojat, ajamaan niitä pois.»
»Me tulemme mukaan», sanoi Selja ja lähti juoksemaan.
»Mennään mekin», uskalsi Iiri ehdotella Lillille, joka olikin valmis
lähtemään. Mutta everstinna huusi:
»Lilli, mitäs ajattelet -- mennä nelijalkaisia ajamaan -- onko sellaista
kuultu?» Mutta Lilli ei enää kuullutkaan varoitusta, hän jo riensi kuten
keijukainen pitkin kaurapeltoa, jota hän nyt muiden muassa oli
porsaitten lisäksi tullut sotkemaan. Tuon nähtyään vouti parin piian
kanssa riensi pellolle ja huusi:
»Tulkaa pois sieltä, ei röökinöistä ole, näemmä, enemmän kuin
porsaistakaan.»
»Uh! Kuinka sinä saatat pitää tuollaista voutia?» sanoi everstinna.
»Minä panisin hänet heti pois. Hän on hirveän tyhmä. Ei hänessä ole
rahtuakaan educationia.»
»Hyvä kälyni, minun ei auta sitä katsoa. En ole ottanut häntä
seuralaisekseni, vaan työväkeni johtajaksi, ja sillä paikalla hän on
niin mainio, etten suinkaan häntä vapaaehtoisesti antaisi muille, en
edes kälylleni, jos häntä mielisit minulta ottaa.»
»En kuuna päivinä!»
Neitoset ja nuoret herrat tulivat pellolta. Pilvi kaatui toisaalle, ja
nyt ruvettiin rauhassa kahvia juomaan, joka, kuten kaikki vakuuttivat,
ei moneen aikaan ollut niin hyvältä maistunut kuin nyt täällä
tuoksuvalla niityllä koivujen siimeksessä.
Kun herrasväki oli juonut, sai Maija vielä niittyväellekin tarjota
kahvia ja vehnästä, ja hyvältä se heillekin maistui, se oli varma,
vaikka toikin vähän kuumuutta kuuman lisäksi.
Tyytyväisinä palasivat kaikki heinäniityltä. Seuraavana päivänä läksivät
rovasti Nurmen nuoret ja Iiri pois Ihalasta. Arvosta nuo suuret huoneet
nyt tuntuivat erittäin tyhjiltä, vaikka Lilli ja Akselkin vielä olivat
jäljellä. Illalla, kun hän maata pani, katseli hän tarkkaan pienen
laatikon sisällystä. Mitä tarkasteltavaa siinä oli? -- Eipä niin mitään,
ainoastaan muutama *mansikanoksa*.