»Kyllä se vain kumma on», lausui matami Iirille, »että sinä, joka aina
olet ollut lempeä ja hyvä tyttö, saatat olla Pekolle noin kova, että
annat hänen laihtua pelkästä ylenkatseestasi.»
»Täti hyvä, enhän ensinkään häntä ylenkatso, vaikka en hänelle kihloihin
mene. Pidänhän minä Pekosta hyvinkin paljon.»
»Mitä se sitte semmoinen yksipäisyys hyödyttää -- pitää miehestä eikä
ota kuitenkaan --. En minä sinussa tuollaisia oikkuja ennen ole
havainnut. Kun lukkari minua kosi, otin minä hänen oitis, sillä hän oli
hyvä lukkari, veisasi hyvästi sekä oli minua paljonkin viisaampi, vaikka
olikin semmoinen harvapuheinen. Mutta sitä ei kukaan saata sanoa,
ettemme me ole onnelliset olleet, ja herranani olen häntä myös aina
pitänyt.»
»Niin, herranani ja kumppaninani minäkin tahtoisin sitä pitää, jota
lemmin, mutta Pekon luonne ei minulle sovi. Hän on kovin lapsellisen
turhamainen muutamissa asioissa, ja uskoa saatte, täti, että hän hyvin
pian on unhottanut surunsa ja mielistyy muihin.»
»Jos hän sen tekee, on se sinun syysi, koska et häntä ottanut, ja
kovasti olet mielemme pahoittanut; luulin minä sinua kiitollisemmaksi.»
Matami läksi harmissaan kamariinsa.
»Voi, voi!» huokasi Iiri. »Olenko minä todellakin kiittämätön? --
Pitäisikö minun ottaa Pekko, vaikka en häntä rakasta? Ei, sitä en saata
uskoa.» --
Päivät ja viikot kuluivat, Pekonkin jo pian tuli lähteä Helsinkiin
töihinsä taas. Alakuloisena hän seurasi Iiriä, vaikka ei hän enää
tunteistaan puhunut. Iirin kävi häntä sääli, ja hänen hyvä sydämessä
kärsi kovin siitä, että Pekko hänen tähtensä oli onneton. Koska lisäksi
kasvattivanhemmat Pekon tähden, josta paljon pitivät, olivat tulleet
hänelle nurjamielisiksi, niin hänen entiset päätöksensä rupesivat
horjumaan, ja hän ajatteli: »He riistivät minut kurjuudesta ja ovat
minua suojelleet kaikesta pahasta. Enkö minä nyt ole velvollinen
uhraamaan itseäni? --» Öisin ei hän unta saanut, hän taisteli sydämensä
kanssa. Joka kerta, kun hän luuli päässeensä voitolle, näki hän edessään
kuvan siitä ihanteestaan, jota ei hän kuitenkaan hetkeäkään luullut
milloinkaan saavansa. Ei suinkaan -- saavuttamaton se oli, kuten
ihanteet ainakin, mutta hän oli nähnyt sen eikä saattanut toista
rakastaa. Vaan uhrata itsensä -- sen hän olisi voinut tehdä -- ja siihen
hän nyt luuli olevansa velkapää.
Iltaa ennen Pekon lähtöä istui matami lukkarin kamarissa. Iiri meni
heidän luoksensa. Hän oli sisään tullessaan aivan kalpea. Matami katsoi
häneen ja säikähti nähdessään hänet noin luonnottoman kalpeana.
»Mikä sinun on, lapsi?» kysyi hän. »Oletko kipeä?»
»En ole; tulin teille vain ilmoittamaan, etten minä tahdo olla mikään
kiittämätön lapsi. Te olette minut ottaneet kurjuudesta ja kasvattaneet
minua -- ja minä tunnen, että olen velvollinen tekemään, kuten tahdotte.
Olen nyt siis päättänyt täyttää toivonne ja mennä Pekon kihloihin.»
»Oletko sanonut sen Pekolle jo?» kysyi lukkari.
»En», vastasi Iiri. »Hänen tähtensä en tätä tee, vaan teidän, ja teitä
minä pyydän Pekolle asiasta puhumaan, sillä minä en sitä jaksa enkä
häntä tänään tahdo nähdä.»
Kun matami näki, miten Iiri kärsi, kävi hänen sääli tyttöä. Tähän asti
oli hän vain nähnyt Pekon surullisena, mutta nyt näytti Iiri kärsivän
vielä enemmän. Hän aikoi juuri kuiskata lukkarille: »Ehkä olisi paras,
ettei tuosta kihlaamisesta tulisi mitään» -- mutta lukkari lausui
samassa:
»Tule tänne, oma uhrilampaani -- kyllä olemme nähneet, että sinä tahdot
velvollisuutesi täyttää, mutta emme me toki niin suuria
kiitollisuudenuhreja vaadi. Tosin olisi ollut mielemme mukaan, jos
olisitte voineet toisenne onnellisiksi tehdä, mutta näin ei se laatuun
käy. Hyvä on, ettet ole Pekolle mitään asiasta puhunut. Ei hänen tule
ensimmäisestä vastoinkäymisestä allapäin kulkea; ryhtyköön vankasti
työhön vain, se on paras miehelle.»
Iiri istui vanhan lukkarin viereen, nojasi päänsä hänen rintaansa
vastaan ja itki, mutta lukkari silitteli hänen hienoja hiuksiansa
lausuen: »Mene lapsi maata -- sekä ruumiisi että sielusi vaativat
lepoa.» Iiri nosti rukoilevan katseen matamiin, ja tämä sanoi:
»Niin, samaa mieltä minäkin olen kuin pappa. Mene nyt ja nuku rauhassa.»
Iiri meni. Hän laski levolle, kiittäen Jumalaa hartaasti. Monta unetonta
yötä oli hänellä näihin aikoihin ollut, mutta nyt vaipui hänen ihana
päänsä väsyneenä patjoille, ja hän nukkui levollisena kuten lapsi.
Seuraavana päivänä täytyi Pekon lähteä Helsinkiin. Hyvästi jättäessään
näytti hän hirveän alakuloiselta, jonka vuoksi lukkari lausui: »Miehen
ei tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä sortua, vaan hänen mielensä ja
luonteensa pitää vakaantuman yhä miehuullisemmaksi, yhä lujemmaksi,
jotta hän miehenä saattaa seisoa uusissa taisteloissa.»
Pekko ei vastannut mitään, hän vaan työnsi otsaltaan vallattoman kiharan
ja kiirehti matkallensa.
Pekon lähdettyä rupesi Iiri valmistelemaan itseänsä Ihalan matkaa
varten. Kahden päivän päästä sinne oli mentävä, ja ne kaksi päivää
riensivät piankin, koska oli vähä yhtä kutakin lajia valmistettavaa.
Päivää ennen Ihalaan lähtöä meni Iiri pappilaan tuumailemaan Helvin ja
Seljan kanssa, mitä hän matkalle ottaisi mukaansa. Ruustinna, joka kuuli
heidän juttelevan puvuistansa, sanoi:
»Muistakaa vain tarkasti katsoa vaatteitanne, etteivät ratkea mistään
sekä että kaikki on puhdasta ja siistiä. Kotipitäjässä saattaa olla
välistä paremmissa, välistä huonommissa vaatteissa, mutta kun
ulkopitäjään mennään aivan ventovieraisiin, täytyy olla päästä
kantapäihin niin siistissä puvussa, ettei ole moittimisen varaa; sillä
kun tuttuun seuraan tulee joku vieras, häntä tavallisesti tarkastellaan
ja usein pintapuolelta arvostellaan hänen sisällistä eloansa.»
»Kyllä, äiti kulta, yksissä tuumin täällä nyt laitamme kaikki kuntoon»,
vastasi Selja. »Iiri ja minä panemme vaaleanpunaiset vaatteet yllemme
siellä Ihalassa, me olemme sitte aivan kuten sisarukset; matkalle otamme
kansallispuvut.»
Ahto, joka juuri astui huoneeseen Seljan puhuessa kansallispuvuista,
virkkoi: »Everstinna varmaankin sanoo, että teiltä puuttuu 'noblessia',
kun näkee teidät kansallispuvuissa.»
»Sanokoon vain, se on yhdentekevää», vastasi Selja. »Patrunessa Aateli
ei suinkaan ole samaa mieltä, ja hänenpä luokseen me nyt lähdemmekin.
Sitäpaitsi on Helvi tummansinisessä puvussa, ja hänestä everstinna aina
pitää. Ei hän Iiriä eikä minua huomaakaan.»
»Niin, Helvissä on 'noblessia' -- sen hän havaitsi silloin, kuin
Ragnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.»
»Ahto, kuinka tuommoisia puhut», torui Helvi.
»Onpa se tosi», vakuutti Ahto, »siitä asti hän sinussa on ylevyyttä
havainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.»
»Hauska! Onko hän hauska?» kysyi Iiri ihmetellen.
»On kyllä tavallaan», vastasi Ahto. »Minusta on hauska kuulla hänen
puhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo
entisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa
tähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että
saa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset
ennen olivat.»
»Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä
löytyy yhtä paljon kuin ennen», väitti Iiri, »mutta tosi on, että
everstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä
näyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään
vähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä
ihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.»
»Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää
kohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen
ylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä,
että hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.»
»Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille», vastasi Iiri,
»ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän
suonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.»
»Se on aivan tosi», sanoi ruustinna, »että ylpeys on tyhmä ja
naurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala
voi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa
virassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee
käskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan
kykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä.
Kaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee -- paljonko hän tarvitsee,
ennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet -- joku pieni kompastus
vain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman
tulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän
milloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on.
Siis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa
haltija ole, vaan Jumala ainoastaan.»
Tähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi
seitsemän, ja Iiri virkkoi: »Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun
olisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.»
»Niin, kahdeksalta olet täällä, ja sitte mennään matkalle», sanoi Helvi.
»Ja jatketaan kinaa», virkkoi Ahto.
»Ei ensinkään kinata», väitti Iiri. »En minä kinaa kinatakseni, vaan
puolustaakseni mielipiteitäni.»
»Ei matkalla kinaaminen sovikaan», sanoi Ahto, »sillä silloin
unhottaisimme katsella ympärillämme olevaa luontoa».
»Se on aivan tosi», vakuutti Iiri ja meni nyt hyvästi jätettyään kotiin.
Seuraavana päivänä pappilan nuoret ja Iiri läksivät ajaen vaunuissa ja
kahdella hevosella Ihalaa kohti. Eversti perheineen oli lähtenyt jo
päivää ennen. Lukkarin matami meni Taaven-muorin luo, jonka mökki oli
aivan pappilan tienhaarassa, katselemaan, miltä näytti, kun Iiri
vaunuissa ajoi. Ja kauniilta se kai näytti, koska matami, kun vaunut
olivat ohitse menneet, pyyhkäisi jotakin kosteata silmistään, lausuen:
»Niin, siinä se meidän Iiri nyt lähti vaunuissa -- kukapa olisi uskonut,
kun hän Renkalassa paimentyttönä oli, että hän noin olisi menestynyt ja
arvoon tullut.»