Ensimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan
lukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi
vastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti
Iiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä
oli parhaat todistukset, vastasi Renkala: »Emme huoli semmoisesta. Vielä
ehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.»
Rovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta
silloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis
ei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille,
tuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt
yksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat
opettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa
lähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän
muualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän
tyytynyt. »Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?» ajatteli Iiri.
»Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja
tätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.»
Matami tuli Iirin luo, sanoen:
»Älä nyt ole noin surullinen. Täytyyhän sinun ajatella, että tämä on
sinulle sallittu. Kyllä Jumala voi pahansuovan työnkin sinulle hyväksi
kääntää.»
»Kiitoksia, täti, muistutuksestanne. Kyllä on niinkuin sanotte, mutta
minä en ajatellut sitä, sillä minulla on ollut kovin vähän
vastoinkäymisiä. Ehkä kyllä saan muualla leipäni, mutta täällä olisimme
saaneet olla yhdessä.»
»Eihän sinun tarvitse muualta leipääsi hakea. Toivottavasti meidän
leipämme sinulle riittää vast'edes kuten tähänkin asti.»
»Minä sen kyllä tiedän, mutta en tyydy itseeni, ellen saa omaa
vaikutusalaa, ja kun setä vanhenee eikä enää jaksa tehdä työtä, olisi
mielestäni hyvin suloista saada teidät molemmat luokseni.»
»Kyllä kai se niinkin sopisi, vaan jätetään asiat Herran haltuun, kyllä
hän kaikki hyvin päin tekee. Mitäpä Pekkokin sanonee? -- Kumma, ettei jo
tule. Tänäänpä hänen oli määrä päästä lähtemään.»
»Niin, tänään.»
»En minä oikein siitä pitänyt, ettei Pekko papiksi lukenut, mutta siihen
ylhäisyyteen hänellä aina on ollut halua, ja sitä kai se sinaattiin
pyrkiminenkin oli.»
»Ei sielläkään kaikki pienet ylimääräiset kamarikirjurit ylhäisiksi
paisu», sanoi Iiri, »mutta ei Pekko papiksi olisi sopinutkaan. Hänessä
ei ole sitä luonteen lujuutta ja vakavuutta, jota papilla tulee olla.»
»Kelpo poika hän vain on», vastasi matami, »ja kyllä sen tytön kelpaa,
joka Pekon saa -- eikä häneltä varojakaan puutu.»
»Älkää, täti hyvä, vain puhemieheksi ruvetko», sanoi Iiri hymyillen.
Samassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi
hänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään
omaisiaan.
Ensimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt
opettajattareksi.
»Mitäpä sillä väliä on», vastasi Pekko, »ei Iiri sentään kodittomaksi
jää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä
on kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet
siitä? --»
»Emme», vastasi matami. »Mistä sinä sen tiedät?»
»Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet», sanoi
Pekko.
»Mistä sulhanen on?» kysyi Iiri.
»Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.»
»Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia -- semmoistako elämää
siitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän
omaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta --
niin, saadaanpa nähdä --»
Matami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa
kertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen
oloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui,
oli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui
suurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen
otsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä
kertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat
käyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän
vain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen:
»Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua
välttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.»
»Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi
et heidän kanssaan viihtyisi?»
»Hm -- no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus -- mutta sinun
luoksesi aina hartahimmasti halajan.»
Katossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko
oli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä.
Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen,
jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma
kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten
soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:
»Mä asun mökkisessä vaan,
ei oo se suuri ko'oltaan,
ei loistoisa, tok' elän siellä
mä aina, aina ilomiellä.
Siell' mull' on kultaa kalliimpi
mun pieni laululintuni.
Hän livertelee sulosuulla;
ah herttaista on häntä kuulla!
Hän ompi sievä pienoinen,
kuin tuuli, vilkas, hienoinen.
Ei häll' oo puku monenlainen,
vain sulkaverho ihanainen.»
»Laulusi oli kaunis», sanoi Iiri, »mutta vahinko vain, ettei lintusi
sitä ymmärrä».
Portti narahti ja Iiri katsoi ulos. »Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa
hänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.»
Iiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. »Hyvää päivää,
Hanna, tule istumaan», sanoi Iiri. »Mitä pappilasta kuuluu?»
»Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että
hänellä olisi teille tärkeitä asioita.»
»Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?»
»Niin, nyt heti. Täytyy kiirehtiä kotiin. Hyvästi!»
Matami, joka oli aitassa ollut ja tuli sieltä juuri kun Hanna meni
portista, huusi tytölle: »Hanna, hyvää päivää! Mihinkä kiire? Tule nyt
vähän juttelemaan.»
Hanna hätimmiten niiasi ja vastasi: »En jouda, Iiri neidille vain oli
asiaa; täytyy rientää kotiin, meillä on vieraita.»
»Keitä siellä on?» kysyi matami vielä, mutta Hanna meni eikä kuullutkaan
kysymystä.
Kun matami tuli sisään, meni hän heti Iiriä tapaamaan, sanoen: »Sinuahan
on pappilaan käsketty, keitä vieraita siellä nyt lienee?»
»Vieraita? Ei Hanna vieraista mitään maininnut; hän sanoi vain, että
rovastilla on minulle asiaa.»
»On siellä vieraita. Kun minä kutsuin Hannan takaisin, sanoi hän olevan
kiirettä, koska heillä oli vieraita. Kysyinkin, keitä, mutta tyttö meni
vain menojaan aika kipakkaa eikä kuunnellut, mitä kysyin.»
Pekko, joka tällä välin oli käynyt muuttamassa pölyisen matkapukunsa
valkoiseen, sileäksi silitettyyn kesäpukuun, tuli Iirin luo ja sanoi
lähtevänsä hänen mukaansa pappilaan.
»Mennään nyt sitte», vastasi Iiri, ja molemmat läksivät.
Iirin yllä oli vaaleansininen puku, joka oli kotikutoisesta kankaasta
tehty, ja päässä valkoinen leveälierinen hattu, joka sinisine
silkkinauhoineen somistutti hänen yksinkertaista, sievää pukuansa.
Pappilassa Selja odottaessaan Iiriä tavantakaa kurkisteli ulos
ikkunasta. Nyt hän näkikin Iirin siniset silkkinauhat, kun tuulen leyhkä
niitä liehutteli, ja huudahti: »He tulevat jo, menkäämme ulos portaille
istumaan!»
»Kutka tulevat?» kysyi Helvi.
»Iiri ja Pekko.»
»Eikö herra Salmi oleskele Helsingissä?» kysyi Lilli, joka oli Arvon ja
veljensä kanssa pappilassa.
»Kyllä», vastasi Selja. »Hän on ylimääräisenä kamarikirjurina
senaatissa, mutta on nyt päässyt kotiin.» Selja riensi heitä vastaan
portaille.
»Tervetuloa!» huusi hän vastatulleille. »Olipa hauskaa, että saimme
teidät tänne! Istukaamme täällä, toiset tulevat myöskin. Tuo sohva
jätetään isäni ja äitini istuimeksi ja me asetumme näille penkeille.»
Helvi, Lilli ja ruustinna tulivat nyt portaille, ja hetken perästä
herrat. »Täällä on hauskaa», sanoi rovasti. »Vai niin, Iiri on tullut
jo, no se hyvä. Maisteri Aatelilla on sinulle asiaa. Niin, niin, totta
se on, älä sen vuoksi punastu.» Leikillään hän lisäsi vielä: »Minä en
tiedä, tahtooko hän kahdenkesken jutella kanssasi vai käyneekö se
tässäkin päinsä. Siitä päättäköön hän itse.»
Arvo meni tervehtimään Iiriä, lausuen: »Minä kuulin täällä rovastilta,
että olette hakenut kansakoulunopettajattareksi tänne, mutta että toinen
on virkaan otettu, ja tästä syystä syntyi minussa toivo saada teidät
meille alustalaistemme lasten opettajattareksi. Tämä asia riippuu nyt
kokonaan teistä, sillä koulumme on isäni oma. Se on ihan uusi, isäni
rakennuttama ja toimeenpanema, ja te saatte siis alusta alkaen perustaa
sen aivan mielenne mukaiseksi.»
Iiri loi Arvoon kiitollisen katseen ja sanoi: »Nöyrimmästi minä kiitän
siitä luottamuksesta, jota minulle osotatte, ja myöskin rovastia tahdon
kiittää, sillä vähän te minua tuntisitte, ellei rovasti olisi puhunut
puolestani. En kuitenkaan tahdo varmaa päätöstä tehdä, ennenkuin
kasvattivanhempieni kanssa olen asiasta neuvotellut.»
»Mutta onko teillä itsellänne halua tulla?» kysyi Arvo. »Sen tahtoisin
tietää.»
»On; minä halajan omaa vaikutusalaa.»
»Koska sopii teidän antaa varma vastaus?»
»Huomenna. Setäni on häissä ja palaa illalla.»
»Palkkaehdot ovat samat kuin täälläkin», sanoi Arvo.
»En minä kuitenkaan luule, että setä Iiriä laskee toiseen pitäjään»,
virkkoi Pekko.
»Sitä en ollenkaan epäile», vastasi Iiri. »Setä kyllä tietää ja
ymmärtää, että minä omintakeista työtä haluan.»
»Vielä pyytäisin teitä tulemaan meille Fredrikin-päivaksi», sanoi Arvo,
»silloin on isäni nimipäivä, ja vanhempani aikovat viettää koulussa
pientä juhlallisuutta. Rovasti on luvannut, että nämä nuoret täältä
saavat tulla meille, ja silloinhan olisi teidänkin hauskempi yhdessä
seurassa lähteä.»
»He saavat ottaa vaunut», sanoi rovasti, »niissä on kyllä Iirillekin
tilaa. Saatte istua kaikki yhdessä, ja sen arvaan, ettei matka pitkältä
tunnu.»
Iiri kiitti sydämellisesti rovastia, joka hänestä näin isällisesti piti
huolta.
Ruustinna oli hetken ollut poissa, mutta palasi nyt jälleen, ja
palvelustyttö Hanna seurasi häntä, tuoden tarjottimella vadelmamehua ja
raitista vettä sekä juuri leivottua sokerikaakkua.
»Noh, hyvä vaimoni, aina sinä tiedät, mikä parahimmalta maistuu. Mikäpä
saattaisi olla makuisampaa tässä heltessä! Hyvät ystäväni, juokaamme
tämän uuden opettajattaren malja kotimaisessa viinissä!»
»Eiköhän se liene liika aikaista?» sanoi Pekko.
»Toivotaan, ettei ole», virkkoi Arvo.
Hetken vain Iiri ja Pekko vielä viipyivät pappilassa. Ruustinna kyllä
pyysi heitä jäämään päivälliselle, vaan Iiri kiitti ja lausui: »En nyt
saata jäädä. Mieleni on niin levoton, että minun täytyy lähteä kotiin,
sillä onhan minulla tärkeä päätös tehtävänä. Pekon kyllä sentään sopii
jäädä.»
»Niin, jää sinä tänne», pyysi Ahto.
»Kiitoksia vain, kyllä niinä nyt sentään Iiriä seuraan», sanoi Pekko,
ja molemmin he läksivät kotiin.
»Pian tulitte!» huudahti matami, kun Iiri ja Pekko astuivat sisään.
»Mitä sinulla siellä tehtiin, Iiri? Olen ollut kovin utelias, eikä se
ukkokaan tullut kotiin, että olisin saanut hänen kanssaan tuumia, mikä
tuo asia lienee ollut.»
Iiri kertoi nyt, miten Ihalan nuori maisteri häntä pyysi alustalaistensa
opettajattareksi.
»Sepä kumma! Näyttäähän aivan siltä, kuin sinä sen vuoksi et olisi
päässyt tänne, että sinun pitää tuleman sinne Ihalaan. Onhan se aivan
niinkuin säädetty.»
»Tädillä siis ei ole mitään sitä vastaan, että Iiri lähtee meiltä pois»,
virkkoi Pekko.
»No niin, koska hän opettajattareksi pyrkii, niin menköön sinne yhtä
hyvin kuin muualle. Ihalastahan aina kuljetaan täälläkin. Mutta Iiri
sanoi 'alustalaistensa opettajattareksi' -- eikö hän sitte saakaan
talollisten lapsia opettaa? Mikä se semmoinen koulu on? Onko se samassa
'kraarissa' kuin kansakoulut?»
Iiri hymyili vähän ja vakuutti matamille, että se oli saman arvoinen.
Illalla lukkari tuli kotiin, ja kun hänelle puhuttiin, että Iiriä oli
pyydetty Ihalan tilalle kansakoulunopettajattareksi, sanoi hän: »Kyllä
kai meidän täytyy antaa sinun mennä. Eihän lintukaan poikiansa saa
pesässään aina pitää. Ne kyllä tietävät aikansa, jolloin on lentoon
lähteminen. Ikävä meidän tulee, sillä päivänpaisteena olet kodissamme
ollut, mutta kyllä on tarpeellista kuitenkin tottua omintakeiseen
työhön; -- kuka tietää, kuinka kauan me vanhat elämme, eivätkä ne varat,
mitkä jätämme, erin suuret ole.»
»Kaikki ovat myöntyväisiä paitsi minä», sanoi Pekko.
»Sinä olet ehkä itsekäs», vastasi lukkari hymyillen. »Sopiihan sinun
koettaa, mitä voit, asian estämiseksi.»
Pekko ei puhunut siihen mitään, ja koko illan he olivat kaikin vähän
alakuloisia. Kun maata pantiin, valvoi Iiri kauan; hän rukoili, että
Jumala ohjaisi häntä, jotta hän voisi oikean päätöksen tehdä.
Aamulla herättyään katsoi Iiri kelloa; se oli vasta viisi, mutta hän
päätti kuitenkin nousta. Hiljaa puki hän yllensä ja läksi ulos. Luonto
tuntui raittiilta, lintuset lauloivat kilvan, ja käen kukunta kuului
Kartanon haasta. Iiri meni pellon pientaretta pitkin eli samaa tietä,
jota hän lapsena monta monituista kertaa oli kulkenut. Hän muisteli
kaikkia niitä huolettomia vuosia, joita hän oli lukkarilla viettänyt, ja
ajatteli: »Mikä nyt eteeni tullee?» -- Mutta luonto, joka kesäisessä
loistossaan oli kovin ihana, sytytti vain uusia toiveita tytön rintaan,
ja varmaksi vakaantui hänessä se mielipide, että tämä tarjottu työala
oli häntä varten. Hän meni yhä eteenpäin, kiipesi yli aidan ja käveli
Orjankalliolle. Täällä hän istui mietteissään, tuumaillen, miten hän
uutta kotiansa varustaisi ja kaunistaisi. Näköala järvelle päin oli
erittäin kaunis Orjankalliolta, ja Iiri tuumasi: »Lieneekö minun tuleva
kotini lahdelman rannalla? Se olisi vasta hauskaa, jos ikkunastani
järven näkisin!»
Vähän toista tuntia oli hän ollut poissa kodistaan ja aikoi juuri lähteä
takaisin, kun samassa kuului rapinaa pensastosta ja Pekko seisoi hänen
edessään. »Kah, jopa sinäkin olet valveilla», sanoi Iiri.
»Johan kello on puoli seitsemän. Arvelin, että sinä menit tänne, ja
päätin seurata jälkiäsi. Iiri, miksi tahdot jättää meidät? Tiedätkö,
ettei minun enää milloinkaan ole hauska, jos sinä olet poissa. Nyt vasta
ymmärrän, kuinka kallis sinä olet minulle. Etkö tahdo, Iiri, omakseni
tulla ja jäädä tänne siksi, kunnes voin sinulle oman kodin hankkia. Se
aika ei enää ole kaukana.»
»Pekko, kallis lapsuuteni ystävä, sitä en voi. Kuten sisar sinua
rakastan, mutta älä ajattelekaan, että tunteeni muuksi saattaisivat
muuttua.»
Hämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä
koskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt,
että tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko,
oman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: »Sinä varmaankin erehdyt.
Olenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua
kalleimpana ystävänäsi pitänyt. Ajattele vain. Sinä minua ehkä
tietämättäsi rakastat.»
»Ken kerran on ihanteensa nähnyt, hän ei rakkaudestaan erehdy» --
vastasi Iiri hiljaa.
»Sinäkö olisit rakastanut! -- ja ketä? Sitä en ymmärrä.»
»Minä olen nähnyt ihanteeni -- mutta ihanteet ovat saavuttamattomia --»
»No koska ne ovat saavuttamattomia, niin ota se, joka ei ole
saavuttamaton, ja joka sinua varmaan lempii.»
»Ei, Pekko hyvä, sinussa ei ole minun ihanteeni kuvaa. Enkä luule, että
rakkautesi minuun on muuta kuin lapsuudenystävän. Saat nähdä jonkun ajan
kuluttua, että minä sinut oikein tunnen. Mutta menkäämme nyt jo pois
täältä.»
»Mennään maantielle ja sen kautta sitte kotiin; ruoho oli aivan märkää
vainion pientarella, ja sitä paitsi saamme täten kauemmin jutella
kahdenkesken.»
He menivät polkua myöden, joka vei Kartanon hakatielle, mutta kun he
sinne ennättivät, tuli Kartanon herrasväki kylän puolelta heitä vastaan.
»Me olemme olleet kävelemässä», sanoi eversti. »Nämä kesäiset aamut ovat
erittäin ihanat.»
»Niin ovat», vastasi Iiri. »Me kävimme Orjankalliolla. Sieltä on näköala
hyvin kaunis Kartanoon päin; järven monet lahdelmat ja saaret näkyvät
sinne.»
»Onko neiti Salmi jo tehnyt päätöksensä koulun suhteen?» kysyi Arvo.
»Olen. Minä otan syksystä viran. Kasvatusvanhemmillani ei ollut mitään
sitä vastaan.»
»Ja isäni nimipäiväksi tulette katsomaan uutta kotianne» --
»Kiitoksia, aivan mielelläni!» vastasi Iiri, ja läksi jäähyväiset
sanottuaan Pekon kanssa kotiin.
»Kaunis tyttö tuo neiti Salmi», sanoi eversti. »Sellaiset silmät, että
vähemmälläkin nuorukaisen pään pyörälle panisi.»
»Niin, sellaiset ovat harvinaisia», lausui Arvo ikäänkuin itsekseen.
»Hänen sulhasensa on myöskin hyvin kaunis», virkkoi everstinna.
»Kuka on hänen sulhonsa?» kysyi Arvo uteliaasti.
»Herra Salmi tietysti! Etkö sitä nähnyt? Kuka nyt tuolla tavalla
kävelisi nuoren herran kanssa, ellei kihloissa olisi.»
»Mutta mamma kulta, nehän ovat kuten sisarukset», vastasi Aksel. »En
minä ole kuullut kenenkään puhuvan, että he olisivat kihloissa.»
»Kyllä, kyllä olen jo aikoja sitte kuullut sen. En heidän käytöksestänsä
olisikaan mitään päättänyt, jollen sitä olisi muilta kuullut, sillä
tuollaisten käytös ei koskaan saata olla oikein, kuten olla pitää.»
»Mamma kulta», sanoi eversti, »hänen käytöksensä juuri on soma ja
miellyttävä».
»Te miehet luulette, että jokainen sievänaamainen tyttö käyttää
itseänsä comme il faut --»
Arvo kulki ääneti. Hän kuuli, että Iiri oli kihloissa, ja se vaikutti,
ikäänkuin paino olisi hänen sydämellensä laskettu. Mutta taas hän
muisti, että Lilli ja Aksel eivät sitä uskoneet, ja toivo hänen
sydämessään kuiskasi: »Ei se ole totta! Hän ei sitte menisi
opettajattareksi.» Hän tuli nyt levollisemmaksi ja ajatteli: »Mitäpä se
sitä paitsi minuun koskee» -- sekä käveli tyynimielisenä toisten muassa
Kartanoon. Vielä samana päivänä hän lähti aamiaisen jälkeen ajamaan
Ihalaa kohti.