»Mene sinä, Hely, lukkarille», sanoi Martti, »kertomaan matamille
matkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja
sano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan.
Koska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia
hoitamassa.»
»Kai sitä täytyy mennä», vastasi Hely.
»Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla
hauskaakin.»
»Ei minua röökinäin seurat huvita.»
»Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on
kovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.»
»Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta
saatanhan mennä.»
Luvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri
par'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli.
Hän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin
kamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: »Iirin oppilaat
menevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?»
»Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin
oli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan,
mutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon
pääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.»
»No Martti ja Hanna olivat mukana?»
»Olivat he.»
»Kai he oikein ovat kihloissa?»
»Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.»
»Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on
Herraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon
vaikuttanut.»
»Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin
vähän tahtoo iloita.»
»Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta
laatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi
pitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka,
itse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!»
Hely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa
aika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn
äänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: »Olipa hauska,
että tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette
olleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.»
»Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto
erittäin ihana.»
Lukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: »Kah, onko Hely täällä! Mitä
Seppälästä kuuluu?»
»Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.»
»No kuinka sinä itse olet jaksanut?»
»Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn
tekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.»
»Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla
saa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti
mennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu
sinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä,
pääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa
myöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat
parhaimmat.»
»Kyllä kai Iiri muuten pääsisi», sanoi Hely, »mutta Renkalan isäntä
panee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri
sieltä joutui pois.»
»Niin kuuluu tekevän», lausui Iiri, »vaikka minä aina, kun hänet näen,
menen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada
keskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin
aivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.»
»Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin», sanoi Hely,
»koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä
kylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä
tullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy
lukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän
suinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. »Saapas nähdä, kenellä
tässä on enempi sanottavaa», oli ukko uhkeillut, »rovastilla vaiko
minulla» -- ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan
semmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa
mielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle
velkaa».
»Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy», sanoi lukkari ja läksi pappilaan.
Lukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: »Olen kuullut, että sinäkin olet
kihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska
tiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja
myöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia
kaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.»
»Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä
tulevaisuudesta mitään tiedä», vastasi Hely.
»Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi
sinusta niitä puhuttavan» -- lausui matami katsoen terävästi Helyyn,
joka oli tullut tulipunaiseksi. »Mutta», jatkoi hän, »katso vain, ettet
silmiäsi liian korkealle luo -- ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista
myös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi
katsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa -- kyllä luulen, että
ymmärrät, mitä tarkoitan.»
»Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy
lähteä kotiin.» Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän
ajatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun
varoitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. -- »Kyllä on matamin helppo
puhua», ajatteli Hely, »hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa
taistellut -- olen koettanut välttää tuota luutnanttia -- mutta hän on
aina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni
poissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi
miellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy
epäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu --
toivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos
häntä rakastaisin niin kuin ennen -- silloin lapsempana --, mutta nyt se
on minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi,
jospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino» -- näin ajatteli
Hely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui
se mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.
Hetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko
vaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja
Hely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja
kaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti
päiväkirjaan.
»Mistä kaukaa vieraat ovat?» kysyi Hely.
»R:n pitäjästä», vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin
Helyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:
»Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä
lähtee toisaalle kuin minä.»
»Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli
lähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä
kyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?» sanoi
Hely, joka tunsi Arvon.
»Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes
matkakumppanini ovat lähteneet.»
»Tuokaa enemmän raitista vettä», pyysi toinen neiti.
»Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin
odottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä», vastasi Hely ja läksi
menemään.
»Erittäin sievä tyttö», sanoi ruustinna, »harvoin näkee sellaista
kaunotarta».
»Kyllä hän on kaunis», myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen
muodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.
Sillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö
vesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli
kävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat
odottivat häntä tuomaan heille juomavettä. »Mikäs minun auttaa, mennä
täytyy vain, semmoista se palvelijan on», ajatteli Hely ja kiirehti
askeleitaan.
»Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla
olit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä
juomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle
antanut.»
»Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.» Hely tarttui kaivon
vinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.
»Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on,
joka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi?
Varmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut»,
sanoi luutnantti leikillään.
Hely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla
vakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: »Kylläpä osavasti
arvasitte.»
»Kas nyt tunnen tyttöni taas», lausui luutnantti mielittelevästi,
»tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua».
Mutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: »Parempi olisi varmaankin, jos
useammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.» Hän
tarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.
»Älä nyt vielä mene», sanoi luutnantti, »eihän sinulla ennenkään ole
noin kiirettä ollut», ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely
poistui sanoen:
»Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa
juomavettä, ja minun on kiire.» Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin
suinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli
joutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen.
Viimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on
aina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.
Tultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli
kestikievarinsa. »Minä kävelin kaivolle asti», kertoi hän, »ja Seppälän
palvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon
olevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt
serkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan
muitakin.»
»Eikö hän tule tänne?» kysyi Lilli.
»Kyllä kai», vastasi Aksel.
»Etkö kysynyt?» virkkoi everstinna.
»En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.»
»Tietysti hän tulee», lausui eversti. »Ei Arvo ole meille tulematta, kun
hän kerran näin lähellä on.»
Tuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti:
»Tuossa hän jo on!» ja juoksi portaille häntä vastaan.
»Hyvää päivää, Lilli», sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen,
Lilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti
ja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.
»Kaikin sinua hartaasti odotimme», lausui everstinna, »mutta Lilli
ensiksi kuitenkin huomasi, että tulit».
»Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?»
»Minä satuin olemaan kävelemässä», sanoi Aksel, »ja tapasin
kestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien
muassa olit Seppälässä».
»Menkäämme saliin», lausui everstinna. »Istu, Arvo kulta, ja kerro
meille, kenen seurassa olet matkustanut.»
»Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä
naisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli
tarpeeksi tilaa vaunuissansa.»
»Kuinka veljeni ja kälyni voivat?» kysyi eversti.
»Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska
kaikin näytätte terveiltä.»
»Emme kuitenkaan _kaikki_ ole terveitä», virkkoi everstinna. »Aksel ei
ole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on
nyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu -- vain luonnollista vettä --
mutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.»
»Hm -- turhamaisia parannuskeinoja», sanoi eversti. »Kukapa kirkonkylän
kaivoa on tutkinut -- mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka
se on hyvänmakuista.»
»Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa» -- sanoi Arvo luoden
Akseliin terävän katseen. »Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin
parempi, että menet lääkärin luo.»
Aksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: »Minä en rakasta lääkärin
juomia, raitis vesi on paras lääke.»
Tähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka
kuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: »Isäni pyysi minua muistuttamaan
setää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä
että teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi
kansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen
vähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin
täältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi
paremmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä
tulemaan.»
»Ai isä kulta, kuinka hauskaa!» huudahti Lilli. »Totta kaiketi
mennään!»
»Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa -- ja vanhaksi tullaan -- kukapa
tietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.»
»Jaa, Arvo rakas», lausui everstinna, »erittäin hauskaa on minullekin
tulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo
linnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli
ikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä -- aivan
romanttisia --, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin
omaa kotiansa.»
»Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa», kertoi Arvo, »mutta ehkä
hänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva
opettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.»
»No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä
köyhiä tyttöjä kyllin», vakuutti everstinna.
»Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria», virkkoi eversti,
»eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa.
Heidän työnsä on tärkeä työ.»
»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia --
heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on
pääasia.»
»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin
täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin
juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»
»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui
everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.
»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti
Aksel.
»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä
pääseekin».
»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän
pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä
huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne,
ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi
saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin
kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä
hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»
Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja
päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan
opettajatarta.