Kevät, oi ihana aika, -- olkoon se sitte ihmislapsen, ihmissydämen tahi
luonnon kevät. Oi ihana kevät! Niin ehkä ajattelivat pappilan Hanna ja
kievarin Hely, kun kartanon haassa taittelivat nuoria vihdaksia. Haka
kuului osaksi myöskin Seppälän kestikievariin, vaikka sitä nimitettiin
kartanon haaksi, koska se ulottui sinne asti.
»Pääseekö Marttikin Pälkäneelle huomenna?» kysyi Hanna.
»Pääsee», vastasi Hely, »ja Kallu myöskin. Suutarin Janne lupasi käydä
kyytiä Kallun puolesta, ja Taaven-muori saa minun sijastani olla herroja
passaamassa. Martille annettiin lupa muuten; ei tarvinnut edes etulaista
hankkia. Isäntä on aina ollut kovin hyvä Martille. En tiedä, miten
veljeni osaakin tehdä kaikki isännän mielen mukaan.»
»Mistäpä isäntä saisi toisen semmoisen miehen, jos Martti menisi muualle
palvelemaan?»
»Kyllähän se niinkin on, mutta ei Martti ainakaan kauan enää Seppälässä
palvele.»
»Mihinkä hän sitte menee?»
»Kas kun olet olevinasi; kukas sen paremmin tietäisi kuin sinä? Kai maar
Martti sinulle aikeensa on puhunut --»
»No sanoihan se kerran, että rovasti on hänelle Luhtamäen torpanmaan
luvannut, sillä naimisiin päästäkseen täytyy Martilla olla oma torppa,
kun ei vielä ole laillisessa iässä -- kynttilänä täyttää vasta
kahdeksantoista -- mutta lukkari ja Iiri neiti tahtoivat häntä ensin
menemään Mustialaan. Lukkari oli sanonut, että kun olemme näin nuoria,
kyllä vielä saatamme kumpikin hankkia vähän enemmän oppia itsellemme,
sillä mikäs ikä minullakaan on, vaikka olenkin kaksi vuotta Marttia
vanhempi. Ei Martti sittemmin ole sen enempää puhunut asiasta, enkä minä
ole huolinut kysyä. Ei ole hätää häihin eikä kiirutta kirkkoon.»
»Mustialaan hän pyhäinpäivästä aikoo, mutta vuoden ajaksi vain», sanoi
Hely, »ja senpä vuoksi hän nyt vielä on käynyt oppia Iirin luona».
»Pitkäkö siitä on, kun Iiri neiti koulusta pääsi?» kysyi Hanna.
»Kolme vuotta on», vastasi Hely ja lisäsi sitte: »Iiri oli iloissaan,
kun Marttikin kerran pääsee huvittelemaan. Hän on aina erittäin pitänyt
huolta Martista.»
»Ei meidän herrasväen oikein tehnyt mieli laskea minua mukaanne, kun
puhuin menostamme Kukkolan kankaalle», kertoi Hanna. »Kyllä he kirkolle
olisivat halustakin antaneet minun mennä, mutta pelkäsivät sitä
keinumista siellä kankaalla. Selja neiti sitte sentään toimitti minulle
luvan ja sanoi: 'Täytyyhän sinun päästä, koska Marttikin menee ja
ystäväsi Hely. Minä arvelen, että sinun tulee kovin hauska'. Hän on aina
erittäin hyvä, tuo Selja neiti, ja tahtoo kaikille iloa.»
»'Kuumoron, min söötä vaakra likka', sanoi kartanon luutnantti, kun hän
meidän Helyä leukaan nipisti. -- Ovatko helluntaivihdat valmiit jo?»
Näin virkkoi Kallu, joka oli juossut tyttöjä hakemaan.
Hely punastui ja vastasi vähän närkästyneenä: »Kyllä ne valmiit ovat,
jahka teitä kylpemään käsketään.»
»So soh, älä nyt suutu, vaikka minä luutnantista puhuin, mutta kyllä se
on tosi, että minun silloin teki mieleni nipistää häneltä nenä, jotta
hän sen viimeisen kerran olisi saanut tulla meidän Helyä mielittelemään.
Mutta hupaistapa olisi häntä nähdä huomenna, kun hän taas varmaankin
tulee postia hakemaan ja tavallisuuden mukaan huutaa Helyä eikä näekään
'söötä vaakra likkaa', vaan sen sijasta Taaven-muorin rypistyneet
kasvot.»
»Mitäs tuommoisia turhia lärpöttelet. Vihdat ovat nyt valmiit, mennään
kotiin», sanoi Hely.
»Mennään vain», virkkoi Hanna, »ja vie terveisiä Martille».
»Kyllä! Kello kuusi aamulla tulemme sinua noutamaan. Oletko silloin
valmis lähtemään?»
»Olen varmaan», vastasi Hanna ja läksi menemään vainiopolkua myöten
pappilaan; mutta Hely ja Kallu riensivät kievaritaloa kohti.
Heidän jäätyänsä kahdenkesken virkkoi Kallu: »Kuules, Hely, koska me
tästä rupeamme kotia itsellemme hankkimaan?»
»Mitäs joutavia puhut -- Lieneekö meillä nyt matkustavaisia taas, se
olisi vähän harmillista; niitä sitte saa koko illan passata.»
»Miksi sinä et milloinkaan tahdo minua kuunnella, kun joskus vakavasti
juttelisin kanssasi; olemmehan olleet aina hyviä ystäviä lapsuudesta
asti, ja kerran minä tahdon varman vastauksen sinulta. Olen monta
monituista kertaa sanonut sinulle, että sinua rakastan enemmän kuin
ketään muuta maailmassa, mutta kysymyksiini: 'Rakastatko sinä minua,' --
sinä aina kiertämällä vastaat. Mitä se semmoinen on?»
»No hyvänen aika, pidänhän minä sinusta, mutta en vielä ole naimista
ajatellut -- vapaana on hauska olla -- vaan enhän minä muistakaan huoli;
jos jonkun otan, otan kai sinut, mutta en minä mitään varmasti lupaa.»
»Muistatko, kun kyläilemässä kävimme ja ihmiset sanoivat meille: 'Tuolla
tulee kievarin nuori pari', silloin sinä vain hymyilit, ja molemmat
olimme onnellisia.»
»Hm -- minä olin niin lapsellinen silloin ennen. Mutta kyllähän se niin
on, että tuskin Kukkolan kankaalle viitsisin mennä, jollet sinä sinne
tulisi.»
»Kiitos, Hely! Nyt sitä ilolla mennäänkin.»
Hely kävi taas vakavaksi eikä enää puhunut mitään, mutta he tulivatkin
samassa kotiin, ja sitte kiirehdittiin saunaan.
Kievarissa ei nyt ollutkaan matkustavaisia; juhlailtana ei niitä juuri
useasti liiku. Yöllä ei myöskään sattunut vieraita kulkemaan. Kesäyön
tyyneys ja hiljaisuus vallitsi tällä kertaa Seppälän kestikievarissa.
Virkistyneenä levollisesta unesta nousi Hely jo viiden aikaan aamulla
keittämään kahvia, ja kuudelta he olivat valmiit lähtemään.
Nappularattaat saatiin lainata isännältä; niissä he pääsivät mukavasti
kaikin. Hely ja Kallu asettuivat etu- ja Martti takaistuimelle. Sitte
mentiin ja pysähdyttiin pappilan kohdalle. Sieltä tuli Hanna juosten,
hyppäsi rattaille ja istui Martin viereen. Kylläpä hauskaa olikin ajella
kauniina kesäaamuna, kun tuomenkukat tuoksuivat, koivut kiilsivät
puhtaassa viheriässä verhossaan, ja viljavainiot pistivät esiin nuoria
tähkäpäitään.
»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »onpa sentään toista ajaa näin kuin olla
kyydissä. Mutta mikäs siinä, että kaikki tänään on niin erinomaisen
kaunista? Koko luonto oli mielestäni aivan toisenlainen, kun eilen
aamulla kyydissä kävin.»
»Kas se tulee siitä, että nyt saat olla Helyä ja minua kyyditsemässä»,
vastasi Kallu leikillään.
»Vai niin, otetaan sitte kyytipalkka myöskin.»
»En minä semmoiseen suostu», vastasi Kallu.
»Kyllä minä tiedän, miksi sinusta kaikki tänään näyttää ihanalta»,
sanoi Hanna. »Se vain on sen vuoksi, että nyt olet omassa vallassasi,
vietät omaa aikaasi etkä isännän. Sentähden katselet levollisempana
ympärillesi ja havaitset kaikki, mikä on kaunista.»
»Vastako nyt hän havaitsee, mitä on kaunista? Onhan hän sinutkin jo
aikaa ennen nähnyt», virkkoi Kallu.
»Älä aina hassuttele», torui Hanna.
»Kyllä Hannan puheessa perää saattaa olla», sanoi Martti ja kuiskasi
sitte morsiamelleen: »On se sentään hauskaa, kun kerran oman kodin
saamme.»
»Kyllä tämä tämmöinen matka on hupainen!» huudahti Hely, kun Pälkänevesi
saarineen rupesi näkymään.
»No joko vihdoin sinäkin tämän hupaiseksi huomaat. Minä jo ajattelin,
ettei sinua koko helluntaimatkamme miellyttänytkään.»
»Mihinkä mennään kortteeriin?» kysyi Martti.
»Mennään kirkko-Mustalaan -- kyllä siellä saamme hevosemme talliin»,
vastasi Kallu.
Huomenkellot rupesivat kajahtamaan, juuri kun matkailijamme lähenivät
kirkonkylää. Joka haaralta tuli juhlavaatteisiin puettuja ihmisiä, jotka
pyrkivät samaa päämäärää kohti. Pälkäneveden sinertävällä pinnalla näkyi
suuria kymmenhankaisia veneitä, joitten välkkyvät airot ikäänkuin
komennon mukaan yht'aikaa nousivat ja laskeutuivat, ja kuten kosken
kuohunnassa tulivat veneet rantaan.
»Katsokaas, noissa veneissä me Kukkolaan pääsemme!» kertoi Kallu.
»Niissä varmaankin on hauska kulkea», sanoi Hely.
»Hop, hop, hepo!» huudahti Kallu hevoselleen, »mennään nyt aika kyytiä,
kun tässä kylänraittia ajetaan; kas näin vain sitä meidän pitäjässä
kuljetaan», ja siinä sitä nyt ennätettiin Mustalan pihaan. Miehet
pyysivät hevosen talliin, tytöt menivät asettelemaan silkkihuivit
päähänsä ja odottamaan, kunnes yhteen soitettaisiin. Mutta koska aikaa
riitti, lähtivät he vielä hautausmaallekin kävelemään.
Vihdoin rupesi yhteen soimaan, ja nuoret riensivät kirkkoon. He
sattuivat istumaan aivan ristikäytävän lähelle, ja koska molemmat isot
ovet olivat auki, näkyi vasemmalta puolelta aava Mallasselkä, vaan
oikealta hymyilevä, saarikas Pälkänevesi. Hely, jota kaikki kaunis
erittäin viehätti, ihastui kovin tästä ihanasta näystä, ja kun
aamuvirttä alettiin veisaamalla: »Kiitoksen Herra sinull' Täll'
huomen-hetkellä. --», niin hänkin nöyrällä sydämellä veisasi kiitoksensa
Herralle ja ajatteli kirkonmenojen aikana: »Jos tämmöisessä paikassa
asuisi ja kävisi tällaisessa kirkossa, niin eiköhän ihminen parempana
pysyisi»... Mutta Hely rukka! -- pian nuo vakavat tunteet maailma
sinulta pois riistää -- -- Kaunis kestikievarityttö -- siinä nimi, joka
on ollut monen nuoren tytön onnen surmana -- -- --
Kun kirkonmenot olivat loppuneet, menivät miehet hevostaan juottamaan ja
panivat heiniä eteen sekä pyysivät talonväkeä välistä kurkistamaan
talliin, jotta ei hevoselta mitään puuttuisi. »Kyllä sitte takaisin
tultuamme vaivat maksamme», sanoi Kallu. Tytöt odottelivat kirkonmäellä
siksi, kunnes Kallu ja Martti palasivat, ja sitte he riensivät kaikin
rantaa kohden, jossa »vesikansan» laiturit olivat. Kun he menivät
pappilan puutarhan sivutse ja näkivät kukkapenkereet, jotka monivärisinä
hohtivat, kurkisti Hely aidan ylitse ja näki samassa neitosen kulkevan
puutarhan käytäviä pitkin. Hely rohkaisi mielensä ja puhutteli neitosta
lausuen:
»Saisikohan pyytää muutamia punakukkasia ja vähän aaprottia?»
Neito lupasi aivan mielellään antaa, mitä tyttö pyysi, ja toi hänelle
koko joukon kukkasia sekä suuret tukulliset 'aaprottia'. Hely kiitti ja
jakoi sitte Hannan kanssa kukkaset, mutta miehille antoi hän kummallekin
aaprottia napinläpeen. Siitäpä nyt tuli oikein makea tuoksu poikien
nenään.
Rannassa oli veneisiin jo karttunut melkoisesti väkeä, mutta Kukkolaiset
olivatkin tänään kahdella veneellä kirkolle tulleet, sillä olihan
tavallista, että kirkon puoleltakin helluntaina tuli lisää väkeä pyrkien
keinulle.
»Mahtuuko neljä henkeä vielä lisää veneeseenne?» kysyi Kallu
Kukkolaisilta.
»Kyllä, vaikka teitä olisi kymmenen», kuului vastaus.
»Joutukaa kaikki veneeseen!» huusi perämies, ja pian kukin asettui
paikalleen. Hely tarjosi itseänsä ja kumppaneitansa soutamaan, sanoen:
»Laskekaa vain meidät soutamaan, kyllä me osaamme -- sopiihan teidän nyt
vuorostanne levähtää.»
Erään talon pojat, jotka lähimmällä tuhdolla istuivat, vastasivat kyllä
soutavansa, mutta kun Kallu vielä pyysi, niin toinen nousi paikaltansa
ja laski Kallun, toinen taas sanoi: »Emme maar vieraita tyttöjä
soutamaan laske; ette enää kirkkopunaakaan tarvitse, koska kirkolta jo
tullaan.»
Martti istui levollisena Hannan vieressä ja virkkoi: »Koska tässä nyt
kerta huvittelemassa ollaan, niin ollaan nyt sitte. Kun meidän pitäjään
tulette vierailemaan, niin muistetaan me sitte taas vuorostamme olla
kohteliaita.»
»No niinhän sopii», sanoi se poika, joka joutilaana istui.
Vene kulki kulkemistaan. Pappilan lahti, Kunnarin ja Oriniemen kärjet
olivat jo näkyvistä kadonneet, mutta yhtä vauhtia soudettiin vain, aina
Kukkolan satamaan asti. Juuri kun rantaan ennätettiin, tuli muutamia
suuria sadepisaroita, mutta rannalla oli punaiseksi maalattu torppa, ja
sinne nuoret huvimatkailijat menivät suojaan. Muut läksivät vain,
huolimatta sateesta, kotiin asti. Muutamilla oli sateenvarjot, toisilla
villahuivit, joku nosti hameensa hupuksi ja lähti niin menemään. Sade ei
kuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken vain.
Kallu ja Martti tilasivat torpasta päivällistä, ja tyttäret, Anna ja
Manta, menivät heti toimeen. Pian he olivatkin tuoneet leipää, suolatun
sian- ja lehmänlihan kanssa keitettyjä perunalohkoja, viilipiimää, voita
ja suolattua säynästä.
Huvimatkailijat, jotka eivät olleet syöneet, sitte kuin kuudelta
läksivät kotoa, menivät nyt päivälliselle ja söivät hyvällä
ruokahalulla.
Päivällisen jälkeen miehet rupesivat tupakkaa polttelemaan ja tytöt
tekivät tuttavuutta torpan tyttärien kanssa, jotka olivat hyvin
puheliaita. He kertoivat, että oli hankittu »pelimanni», joka tulisi
illalla soittamaan kankaalla, sekä että siellä myöskin olisi kahvia
tarjolla ostettavaksi.
»Kyllä maar tyttöjen kukkarot sitte hoikkenevat», sanoi Kallu.
»Miehet sitä tytöille ostavat», virkkoi Manta, joka oli vähän
sievänmuotoinen tyttö. »En minä vielä kertaakaan Kukkolan kankaalla ole
penniä kahvikuppiin pannut, mutta kyllä tarpeeksi juonut olen.»
»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »emme mekään huoli olla huonompia kuin
Pälkäneen pojat».
»Emmehän toki», vastasi Kallu. »Teitähän nyt on neljä tyttöä meidän
joukkoa, ja juokaa kahvia niin paljon kuin haluttaa, kyllä me maksamme
-- se on siis päätetty.»
»Mitäs, Manta, tuommoisia menit vieraille sanomaan», torui Anna, »onhan
meillä muita tutumpiakin, ja kyllä me itsekin saatamme kahvikupin ostaa
--»
»Entäpäs tätä nyt», virkkoi Manta, joka näytti olevan rohkeanluontoinen.
»Jos muutaman pennin panevatkin meille kahvikuppiin, eiväthän nekään
rahat viinaan mene, ja siihen miehet tähän aikaan enimmiten rahansa
panevat.»
»Mutta ei sitä kaikki kuitenkaan tee, kyllä meidän Kallulta ja Martilta
viinapullot rauhaan jäävät», vakuutti Hely.
Torpan tytöt kävivät ihan vakaviksi. Heidän katsantonsa miehiin osotti
suurinta kunnioitusta, sillä viinaan menemätön mies, onhan se
kunnioituksen ansaitseva -- »monta juonta juopuneella eikä yhtään
hyvää».
Emäntä, joka kuunteli nuorten pakinaa, sanoi: »Harvoin näkee miehiä
juomattomia; kunpa vaan säilyisitte vast'edeskin -- monta on mutkaa
maailmassa, monet ovat viettelyksen paulat.»
»Eipä ainakaan silloin tee mieli juoda, kun on neljä kaunista tyttöä
mukana», virkkoi Kallu.
»Kyllä näytätte olevan velikultia», sanoi Anna hymyillen hyvillään.
»Eikö meidän jo tarvitse mennä?» kysyi Hanna.
»Kyllä», vastasi Manta, »minä juoksen vain luhdista ottamaan toisen
huivin päähäni».
»Ja minä myöskin», sanoi Anna.
Pian he tulivat takaisin, ja nyt mentiin kankaalle. Kukkolan kangas on
lavea ja aukea kenttä aivan kylän vieressä. Sen keskellä oli siihen
aikaan -- ja ehkä vieläkin -- suuri keinu, jossa neljän hengen sopi
yht'aikaa keinua, mutta hyvin usein väkeä meni enemmänkin sillä tavoin,
että pojat ottivat tyttöjä syliinsä.
Kentälle oli jo kokoontunut väkeä koko joukko, kun meidän nuoret sinne
tulivat. »Kas tuolla tulee koreita likkoja», sanoi Heikkilän Matti
renki, ja kun he lähenivät, huudahti hän:
»Kas, Seppälän Kallu ja Martti, terveeks!»
»Kaikki sinäkin tunnet», sanoi se talon poika, joka ei tyttöjä päivällä
soutamaan laskenut.
»Kyllähän minä heidän pitäjässään olen monesti käynyt.»
»Kauniita likkoja siellä teidän pitäjässä onkin», sanoi talon poika.
»Niin meillä vain on», virkkoi Martti, »ja vielä niitä on kymmenen
vertaa kauniimpiakin, rumimmat tänne tuotiin».
»Vai niin», sanoi Matti, »kylläpä minä tiedän, että kievarin Helyä
'kirkon kauniiksi' mainitaan -- kauneimmat maar te tänne näytteille
toitte».
»Pelimanni Jussi hoi!» huusi talon poika, »pankaa polskaa nyt». Polskan
säveleet kuuluivat, ja tanssia pyörähytettiin aikalailla.
»Mennään keinumaan», sanoi Kallu, »koska keinu on tyhjänä». Martti ja
Kallu sekä Hanna ja Anna istuivat keinuun, mutta Kallu lupasi ottaa
vielä Helyn toiselle ja Mantan toiselle polvelleen.
»En maar tulekaan», intti Hely, »vielä pudottaisit».
»En minäkään», virkkoi Manta.
»Totta yhden kuitenkin pidän», sanoi Kallu. Manta, joka tuohon tapaan
oli kyllä tottunut, menikin sentään kursailematta Kallun syliin, ja nyt
annettiin aika vauhtia keinulle. »Hei vain!» huusi Kallu, »näin sitä
keinutaan» -- ja keinussa rupesi hän laulamaan:
»Ei missään oo niin lystiä olla
kuin on Kukkolassa ja lassa.
Siellä saa istua riiarin polvella
korkeella keinumassa.»
»Kuulkaas, mitä nuo pojat laulavat tuolla keinulla, mennään
kuuntelemaan!» Näin huudahti eräs mies muutamille tovereilleen, ja he
läksivät keinulle.
»En minä enää keinua tahdo, koska tuollaisia laulatte», sanoi Manta.
»Istukaa rauhassa vain, onhan täällä lysti olla. Kuules Martti», sanoi
Kallu taas:
»Järven rannalla punainen torppa
ja siell' on sisarukset ja rukset.
Nai sinä toinen ja minä nain toisen
ja ollaan vuoverukset.»
Mutta siihen vastasi Martti:
»Mitäs me vielä, nuoret pojat,
teemme emännällä ja nällä!
Ostetaan hevonen ja maksetaan paikalla,
pääsemme vähemmällä.»
Tästä syntyi yleinen nauru, ja muutamat huusivat: »Nuo ovat hauskoja
poikia.»
Kahvinmyyjä rupesi nyt myöskin puolestaan illan huvia lisäämään
tarjoamalla »korppukahvia» kymmenestä pennistä, ja kun Kallu huomasi
kahvipannun sekä kukkuralliset leipäkorit, hyppäsi hän alas keinusta ja
huusi kumppaneilleen: »Kahvi-Kaisa näkyy olevan kuumana jo, menkäämme
nyt koko meidän joukko juomaan, kyllä minä pistouaan. Täytyy kuitenkin
laskea, oletteko kaikki tallella: Yks, kaks, kolme, neljä ja viis --
Tässä mun kultani lienee siis», ja nyt tarttui Kallu Helyyn käsikynkästä
ja vei häntä juomaan kahvia. Siinä nyt kahvimuijan pannu saikin hyvän
kyydin, sillä vaikka kursailtiinkin hyvästi, niin neljä kuppia kunkin
tytön kuitenkin täytyi juoda. Ensiksi juotiin kaksi Kallun tarjoomaa
kuppia ja sitte toista kaksi Martin.
Pelimanni rupesi taas viuluansa vinguttamaan ja kansa tanssimaan, jotta
kangas tömisi. Näin jatkettiin, kunnes ilta joutui ja huvimatkailijamme
rupesivat tuumailemaan, lähtisivätkö takaisin veneellä vaiko maata
myöden kävellen. »Pikemmin pääsisimme veneellä», sanoi Martti »mutta
kenen saisimme soutamaan venettä takaisin?»
»Kyllä minä tulen», sanoi Heikkilän Matti.
»Voi voi, joko te nyt menette?» huudahti Manta.
»Kyllä», vastasi Hely, »meillä on pitkä matka, ja onhan nyt jo
huviteltukin».
»Niin, ja onpa meillä vielä sama matka rantaan asti, eihän tästä vielä
eroa tehdä», virkkoi Kallu ja rupesi taas laulamaan:
»Ja älä sinä likka ennen sure,
vaan sure sinä sitten vasta ja vasta,
kun airot on aaltoon kastettuna
ja lähtään Kukkolasta.»
»Tuo poika maar noita laulujaan sovittelee joka paikkaan», sanoi eräs
tyttö, »keksii niitä vain ikäänkuin hihastaan ravistelisi».
»Mennään nyt jo», muistutti Martti, ja sitte lähdettiin kankaalta.
Tulipa vielä muutamia saattamaan heitä rannalle asti. Torpan tytöille
sanottiin sydämelliset jäähyväiset, ja sitte he läksivät torpan veneellä
soutamaan.
Ilta oli lämmin ja ihana, taivas kirkas, ja pieni vene kiisi nopeaan yli
lahdelmien, sivutse saarten.
Kun pappilan rantaan ennätettiin, sai Matti markan saattamisesta ja
palasi sitte takaisin, ystävälliset jäähyväiset sanottuaan. Matkalaiset
riensivät kirkko-Mustalaan, ja kello oli jo yhdeksän lyönyt, kun he
sinne tulivat. Miehet kiirehtivät valjastamaan hevostansa ja maksamaan
kortteerista, tytöt panivat toiset huivit päähänsä, jotta silkit eivät
tomuttuisi. Sitte noustiin rattaille. »Hop, hop, hepo!» sanoi Kallu, ja
hyvää vauhtia taas ajettiin Onkkaalan kylästä. Ratasten jyrinä vain
kuului vielä vähän aikaa, mutta vihdoin sekin taukosi.