K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä
valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää,
ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan.
Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti
kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi
kirkasta.
Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia
pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo
viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan
neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.
»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi
Selja.
»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme,
paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita,
viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme
luumuista.»
Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että
siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.
»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin
tänne».
»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä
välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten
sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä
porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa
kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas
pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne
tullut. -- Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi,
että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse
kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy
lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän
valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin
naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias
palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja
ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne
hyvästi.»
»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.
»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne -- kyllä ne
tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja
kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin:
'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että
herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' -- ja
sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»
»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan
sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä
pappilaan kutsumaan.
* * * * *
Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut
erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen
olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä.
Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty
harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä
ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä
saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä
matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta
kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti
ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein
miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin
näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen
suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä
sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten
häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan
tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä
olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja
nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami
sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin -- kyllä tullaan! -- Sano nyt
vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»
Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu
pappilaan huomenna iltaa viettämään -- ja sinne tulee paljo vieraita --
kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja
nuori patruuna -- niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»
»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen
poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.
»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin
tulee Kartanosta.»
»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi
Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään
kuntoon.
Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä
että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.
Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen
erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin
Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja
käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan
vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.
»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.
»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä
heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa:
hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»
»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»
»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta
vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa
puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti --
niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi --
toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on
sanottu.»
»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan
enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole
sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät,
kuin sinä sanot -- mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä
tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä
kumppani.»
»Ohoh, mikäs häntä vaivaa?»
»Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja
sen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha
sinun kumppaniksesi.»
Pekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri
herra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä
neuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: »Kas vain meidän
seitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut
kuin vanha ihminen.»
»Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole
vilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän
rakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan.
Eihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät
sinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos
vikoja näkisivätkin.»
»Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä
sinulle suutu, olethan oma sis-- oma hyvä ystäväni -- ehkä ainoa oikea
ystäväni.» Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.
Seuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä.
Härmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat
kaikki hyvällä mielellä -- ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä
ihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu
ihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään
kirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt
pukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame
oli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi
hänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei
nauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan
hänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina
palmikkoina kaunistamassa häntä.
Kun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena
luonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä
komeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: »Kun
Iiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi -- mutta kun
noitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla,
tuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja
häpeän.»
»Miksi sinä noin vakaa olet?» sanoi Iiri. »Mennäänhän nyt pappilaan --
ja sielläpä on aina hupaista -- Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa
hauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu
muihinkin.»
Matami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: »Kuules
ukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee
niin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut
seurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.»
»Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois», virkkoi
Pekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.
»Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin», sanoi
Iiri.
»Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne
kutsuttu», vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. »Jos joku nuori
nauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän,
jotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me
vasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.»
Matamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: »Mitäs minä
huolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä
mukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole
turhanylpeitä.»
Pekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä
kiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.
»Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo
tästä sivutse, ja pastorilaiset myös», sanoi Iiri.
»Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän
ylleni ja turkinsaalini -- ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni»,
virkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.
Vieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: »Kohta
olen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit
yllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse -- kiirehditään
nyt.»
Pappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin
ystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää.
Ja kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki
toivomukset olisivat toteen käyneet.
Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo
melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä
keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille
sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin
kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä»,
vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri
sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti,
jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta
seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka
haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin
silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta,
kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli
everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa
vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti
hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» --
lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä
meiltä».
Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti
armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean
tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo
sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin
patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte
ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä
tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva
hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»
»Minäkö näin ylhäälle?» -- Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä
mikään rouva ole, matami vain -- mieheni on täällä pitäjässä lukkarina,
ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina
kutsuttu -- ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi
minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman
minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille
tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi.
Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt
karahtierataan -- saamme lapsesta kiittää.»
»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään -- ehkä sentään, nyt johtuu
se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»
»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli
kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua -- ja sitte on hän ollut
neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa.
Niin, kuudetta vuotta siitä on -- hän on nyt seitsemäntoista-vuotias,
koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on --
aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä
pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»
Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen
peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän
istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa,
eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja
lauloivat:
»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei --»
Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua
viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt
kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko
erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti
Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.
Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen
valssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä
väliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän
ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla:
»Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan -- yhden kerran
vain» -- mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä
sopukasta -- ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän
itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän
havaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja
itsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle
rakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.
Nyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit
valittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen
astui saliin. Hän katseli ympärilleen ja -- mikä kumma! -- tuli
suorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut
saavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas,
ettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan
neitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin
lemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja
pyysi Iiriä katrillia tanssimaan.
Kun tanssi alkoi, kysyi hän Iirin nimeä. »Nimeni on Salmi», vastasi
Iiri, luoden kysyjään kainon, ihanan katseensa. Nyt muisti Arvo
nähneensä nuo silmät ennenkin, ja nimi -- se oli lukkarin. »Te olette
Pekko Salmen kasvattisisar, vai kuinka?» kysyi Arvo.
»Olen», vastasi Iiri, »minä kyllä tunnen maisterin vielä»
»Suokaa anteeksi, etten minä teitä tuntenut, mutta muutos on niin
suuri, etten saattanut aavistaa teissä sitä pikkuista tyttöä, jonka
monta vuotta sitte lukkarilla näin.»
Iiri jutteli tanssiessaan mielellään Arvon kanssa; hän ei hetkeäkään
ajatellut, että tässä olisi ollut sellainen nuorukainen, joka hänelle
puhui »noin kuinka kulloinkin sopii». Ei, hän luotti täydellisesti
henkensä pelastajaan.
Rouvat tulivat myöskin tanssia katsomaan. Patrunessa näki tuon ihanan
sinipiikasen poikansa rinnalla ja kysyi everstinnalta, kuka se oli.
»Lukkarin kasvatti vain», vastasi everstinna. -- »Missä Lilli lienee?
Kenenkä kanssa hän tanssii? En näe häntä. Kas, mitenkä Arvo joutui
tanssimaan neiti Salmen kanssa?»
»Syy on mielestäni hyvin selvä», vastasi patrunessa.
»Miten niin?» kysyi everstinna.
»Katsotaanpa ympärillemme, tokkohan löydämme salissa toista niin hempeää
kaunotarta --»
»Tyttö on tosiaan embelleerannut, mutta katsopa vain meidän soreaa
sukulaistamme Ragnhildiä -- hän on charmantti.»
»Hän on tosiaan kaunis, mutta suloutta häneltä puuttuu. Neiti Salmi
sitävastoin on hempeä, suloinen kaunotar.»
»Häneltä puuttuu kuitenkin jotakin, hänessä ei ole noblessia. Saatan
paraiten vertailla heitä, jos sanon, että Ragnhild on kuten komea
puutarhakukka ja neiti Salmi ainoastaan metsäkukka.»
»Kenpä ei ennen valitsisi kainoa kielokkia kuin komeaa puutarhakukkaa»,
sanoi patrunessa.
Everstinna ei vastannut mitään, vaan käveli eteenpäin, antaen
armollisesti kättä välistä yhdelle, välistä toiselle tuttavalleen,
ikäänkuin ajatellen: »Mikä kunnia teille alhaisille, kun saatte tarttua
käteeni». Muutamat tuosta kädenannosta olivatkin onnellisia, mutta
useimmat nauroivat hänen ylpeää armollisuuttaan, kun hän selkänsä
käänsi.
Kun tanssi lakkasi, tuli rovasti saliin, sanoen: »No, mitenkä laulun
käy? Eikö meidän nuoret saa laulua aikaan? Kaikki nuoret kokoon!
Laulakaamme: 'Oi maamme Suomi synnyinmaa!' Eikö käy laatuun?
Koetetaanpas!» Nyt laulettiin »Maamme», ja rovasti oli itse mukana
innostuttamassa nuorisoa. Sitte kehoitettiin Seljaa soittamaan, ja
soitettuansa muutamia kappaleita hän pyysi Iiriä laulamaan. Kainosti
läheni Iiri pianoa ja rupesi Seljan säestäessä laulamaan:
»Jos voisin laulaa kuin lintu voi,
jos sois mun äänen' kuin leivon soi,
niin kullalleni mä laulaisin,
pois kyynelhelmensä pyyhkisin.
Jos voisin lentää kuin lintunen
ain' yli vuorten, halk' ilmojen,
niin kullan luoksi mä lentäisin
ja pesän korpehen laatisin.
En voi mä laulaa kuin lintu voi,
ei soi mun äänen' kuin leivon soi,
en saata lentää halk' ilmojen,
en pesää laatia korpehen.»
Iirillä oli hyvin heleä, kaunis ääni, ja hän oli tottunut Seljan
säestäessä laulamaan, joten tämä laulu senkin vuoksi kävi erittäin
hyvin. Rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: »Kas niin, tyttöseni, se
kävi oivallisesti.» Selja nousi pianon äärestä ja alkoi kävellä Iirin
kanssa lattialla, mutta Iiri meni pian istumaan syrjäiseen paikkaan
salissa, sillä hän oli vielä vähän ujo näin suurissa seuroissa. Arvo
läheni häntä taas. Hän kiitti Iiriä kauniista laulusta ja kysyi, oliko
hän käynyt laulunopissa. »En ole erityisesti laulua harjoittanut»,
vastasi tyttö, »mutta koulussa meillä on hyvä laulunopettajatar, ja sen
mitä osaan, olen häneltä oppinut».
»Teidän tarvitsisi tosiaankin kehittää laulutaitoanne, sillä se on
lahja, jota ei ole kaikille suotu.»
»Kyllä olen aikonutkin pyytää kasvatusvanhemmiltani, että minä koulusta
päästyäni saisin vielä jonkun kuukauden käydä laulua oppimassa, sillä
varmaankin minulla tulevaisuudessa olisi siitä hyötyä, kun kansamme
lapsia rupean opettamaan.»
»Aiotteko opettajattareksi?»
»Aion. Se on ainoa työ, jossa mielestäni saattaisin vaikuttaa jotakin;
on niin monta asiaa, niin monta epäkohtaa olemassa, sellaisia, joita
täytyy katsella, voimatta mitään tehdä niitten parantamiseksi. Luulen,
että jos voisin tehdä itseni opettajattarena rakastetuksi, saattaisin
ehkä vaikuttaa lapsiin niin, että ne aatteet, joita minä suosin, myöskin
tulisivat heille rakkaiksi ja kentiesi vielä heidän vanhemmillensakin.»
Iirin kauniit silmät kiilsivät innostuksesta, kun hän puhui, ja hänen
muuten kalpeille poskilleen oli noussut heleä puna, eikä hän ensinkään
ollut ujo, kun hän joutui puhumaan asiasta, joka oli hänen elämänsä
päämääränä. Arvo katseli mielihyvällä nuorta, hentoa tyttöä, joka oli
noin vakaa ja voimakas aatteissaan ja kuitenkin melkeinpä lapsi vielä.
»Te olette kovin nuori tuntemaan niitä epäkohtia, joita löytyy, ja niitä
parantamaan; mitäpä te vielä elämästä tunnette», sanoi Arvo. »Tosin
kyllä tahdon myöntää, että epäkohtia on olemassa, ja itse olen, samoin
kuin tekin, aikonut kaikin voimin työtä tehdä niitten poistamiseksi.»
»Minä olen jo seitsemäntoista-vuotias, olen itsekin kansan lapsia, ja
kasvatusvanhempaini asema on tuottanut minulle tilaisuutta yhä
edelleenkin elää kansan keskuudessa silloin kuin olen kotona ollut.
Paljo, mitä lapsena olen nähnyt ja kokenut, on nyt selvinnyt minulle ja
mieltäni surettanut.»
Sillä välin kuin Arvo ja Iiri keskustelivat, alettiin taas piiritanssia
ja laulettiin:
»Ystäväni, armahani,
täss' on sormus sormessani.
Isänmaani on isänmaasi,
tavarani on tavarasi.
Tule, tule, tu-u-le omakseni --»
Mutta nyt juoksi Pekko Iirin luo ja pyysi häntä tanssimaan kanssaan.
Samassa tuli Lilli Arvoa etsimään ja sanoi hiljaa: »Hyvä serkkuni, mikä
sinut noin vakaaksi on tehnyt? Tuskin muistat velvollisuuksiasi talon
tyttäriä kohtaan. Varmaankaan ei sinun seuralaisellasi ollut sinulle
mitään hupaista juteltavaa, koska näytät noin vakaalta.»
»Päinvastoin hän oli niin hupainen, että unhotin velvollisuuteni talon
tyttäriä ja vieläpä serkkuanikin kohtaan», vastasi Arvo vähän
ivallisesti, mutta sovitti tuon vähäisen pistopuheen sillä, että meni
piiriin tanssimaan Lillin kanssa. Näin jatkettiin iltaa tanssilla, eikä
Iirin sitte enää tarvinnut istua näkymättömänä nurkkasessaan. Pekkokin
kyllä häntä muisti, koska näki kaikkien muittenkin häntä pyörittävän.
Ruustinna tuli saliin kutsuaksensa vieraitaan illalliselle, mutta Ahto
sanoi: »Äiti kulta, emmekö saa tanssia vähän vielä?»
»Kyllä saatte», vastasi ruustinna ja istui hetkeksi katselemaan nuorten
iloa. Eversti Aateli seisoi ruustinnan lähellä ja sanoi:
»Neiti Salmesta on tullut todellakin sievä tytönnupukka; paljon ne
vuodet vaikuttavat nuoriin -- jos vanhoihinkin --»
»Niin kyllä! Ajat kuluvat -- lapset muuttuvat nuorisoksi, nuoret
vanhoiksi ja vanhat muuttavat maan poveen.»
»Aivan oikein, uudet, yhä uudet polvet astuvat esiin, mutta ilot,
murheet ja taistelot ihmiskunnalla ovat aina samat», lausui eversti
huoaten. Hänkin ehkä muisti taistelojaan, sillä hän ei ollut onnellinen
kodissaan -- ylpeä ja turhanaikainen vaimonsa vaikutti, kuten vaimo
ainakin, suuremmassa määrässä kodin oloihin kuin perheen isä.
Tanssi oli nyt loppunut, ja ruustinna pyysi vieraansa illalliselle,
hyvin varustetun pöytänsä luo. Varmaankin oli tällä haavaa hänen suurin
ilonsa, kun hän näki, miten runsasvaraiset ruoka-astiat hyvällä
vauhdilla alenivat.
Kun vieraat illallisen jälkeen vihdoin saapuivat jäähyväisiä sanomaan
rovastille ja hänen rakastettavalle perheellensä sekä kiitoksia
hauskasta illasta, niin he epäilemättä ajattelivat, mitä sanoivatkin,
sillä hauskat Nuutinpäivät oli pappilassa vietetty, siitä oltiin
yksimielisiä.