»Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi
tuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt
viikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.» Matami
meni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa
järjestyksessä, -- pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin
asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli
lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä
everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat
metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo
ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta.
Samassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:
»Setä ja poika tulevat jo!» Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.
Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen
viisitoistavuotias poika.
»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä
uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso,
tuossa on sinun kamarisi» -- matami aukaisi porstuakamarin oven --
»tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»
Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja
lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko
päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet
päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»
»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla
söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään,
Pekko.»
Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle,
että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö
on?»
»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? -- Hän on
meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»
»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut
kaupungin tapoihin.
»Esitetty? -- Mitä esitetty?» -- kysyi matami ihmeissään, mutta samassa
tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni
on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri
kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.
»Tuoko se nyt oli esittämistä? -- Hm -- tässä, Pekko, minä siis esitän
sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään
nähnyt, vai kuinka?»
»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia
sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.
»Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein
ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.
»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin
harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.»
Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan
läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän
vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt
vihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta
hänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän
nautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.
Päivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja
tekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika
lailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi
toimiinsa.
Lukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama
näköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko
istahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri
mitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän
tirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän
näytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä
ujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi.
Hiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen.
Nyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon,
sanoen: »Oletteko tekin orpo?» Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut
huomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:
»Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin», ja
nyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei
hän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.
»Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin.
Minäkin olen orpo niinkuin tekin.»
»Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun
kasvattisisarekseni.»
»En osaa sinutella, kun olette niin hieno.»
»Hieno!» Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän
vilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin
edessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat
kiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi
sopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille,
sanoen: »Turhaa! mikä hieno minä olen -- sellainen kuin kaupungissa
tavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä
rupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee
hieno neiti.»
»Sinä! Kouluun minä pannaan.»
»Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja,
miten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö,
mutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä
tätimme ei osaa sitä tehdä -- hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän
kaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole -- oikein naurattaa,
kun kuuntelee häntä.»
»Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta
ollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen
maailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on -- minä sen tiedän, joka
olen ollut muuallakin.» Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille,
häntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami -- nehän olivat
kuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli
hän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli
matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän
sai osakseen matamin luona.
»Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko.
»En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä
mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä
lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»
Iiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja
katseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi.
Juuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle,
sanoen: »Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä
ja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki
niin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja
nuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen
herättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan
tuonne ulos, millaista täällä maalla on.» Näin lausuttuaan meni matami
pois.
Pekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: »On se sentään hyvä
ihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin
kummalliselta. -- Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että
itkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut -- mutta noilla
tytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt
koko tyttö» -- Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos
ikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion
pyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. »Eiköhän se ole Iiri»,
-- ajatteli Pekko, -- »varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.» Samassa
oli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan,
jonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän
hakaan päin: »Iiri, oletko siellä?»
»Olen kyllä», kuului vastaus.
»Missä olet?»
»Täällä vain.»
»En näe sinua.»
»Tule hakemaan.»