Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin
koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin
perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä.
Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä
pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä
Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan
saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika
ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä
ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia
poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka
vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»
Selja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria
mansikoita ja sanoi: »Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette
tahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne -- arvatkaa
kenelle? -- Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja
Helvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän
seuraansa kelpaa.»
»Tuommoinen turvatti!» virkkoi Lilli. »Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan
Selja tuon huutotytön korottaa, -- sinun turvatiksesi ja omaksi
kumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.»
»Hän on kaunis tyttö», vakuutti Selja, »ette ole niin kaunista
nähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja
hän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli
oikein ihmeen kaunis.»
»Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?»
kysyi Arvo.
»Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!»
»Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?»
»Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.»
»Aivan niin teemme», sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli
katsoi heidän jälkeensä, ajatellen: »Minkä vuoksi hän meni noita marjoja
poimimaan -- kukahan ne saanee? -- Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa,
vai miten? Ehkä saan minä? -- -- Saapa nähdä! --»
»Emmekö sentään jää heitä odottamaan», sanoi Helvi.
»Jäämme!» huudahti Lilli. »Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan
tähän», ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.
»Kyllä he pian tulevat», sanoi Aksel, »mennään nyt vain, minun on kova
jano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta
melkein koko kylä kantaa juomavettä.»
»Me jäämme kuitenkin», virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt
tien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä
kuului vielä jonkun linnun ääni. »Oi kuinka ihanaa täällä on!» huudahti
Lilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin
teki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja
miettiväksi.
»Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä
käymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin
hauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan
hyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt
päiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut
hyödyttää ketään -- olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi
Seljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun
apuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan
hyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut
tyytymättömyyttä itseesi?»
»En juuri -- olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia.
Isäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa
mielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat
vakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä
miesmäisiksi.»
»En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti,
mutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.»
»Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja
ompelen, silloin kuin haluttaa -- mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat
juosten.»
Lilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi
istui paikallaan, ajatellen: »Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli
on, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.»
Arvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi
suuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta
syksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo
oli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. »Katsokaa!»
huudahti Selja, »eikö ollut mansikoita?»
»Ja minulla on koko tötteröllinen», sanoi Arvo; »annetaanpa teillekin,
koska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan», ja hän antoi muutamia
oksia Lillille ja Helville.
»Kenelle Arvo antaa marjansa?» kysyi Selja.
»Arvaappas -- jos arvaat, niin sanon.»
»Akselille -- ei, Ahdolle -- et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne
litistyvät, ennenkuin sinne ennätät.»
»Et arvannut.»
Puhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja
Ahdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi
Lilli: »Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?»
»Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa», vastasi
Helvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa
heleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja
vilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.
»Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä», sanoi Aksel. Hely otti saavin
syrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä
neitosille.
»Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin»,
sanoi Helvi.
»Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa», -- virkkoi Aksel.
Hely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen
mielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle,
ja Hely sanoi: »Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että
pääsemme kotiin.» Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja
lähtivät pois.
»Jatketaan nyt matkaamme», sanoi Arvo.
»Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole
muuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?» lausui Helvi.
»Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle,
joka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.»
»Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle», vastasi
Ahto.
»En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli», virkkoi Lilli, »entä sitte, jos
kauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin».
»Helvi puhui aivan oikein», lausui Arvo. »Ihmisen pitäisi varovasti
käyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman
sydämen.»
»Kyllä sitä käskisi», sanoi Aksel. »Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta
mihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?»
»Lukkarille», vastasi Arvo.
Lukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien
välissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä
jälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa
tiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon
ja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja
sanoi nöyrästi: »Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.»
»Kiitoksia», sanoi Arvo, »me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä
menet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin
minä kyllä hänen asiansa toimitan».
Selja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: »Oli siinä enemmänkin
marjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.» Iiri kiitti
marjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon
tuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut
jonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan,
riensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet,
sillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: »Onko matamilla
asioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.»
»Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa
Maijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee
olemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja
tänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti,
on nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä
kunnostuttaa -- ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa,
ja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu,
mimmoiseksi ihminen tulee.»
»Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?» sanoi Arvo, »en häntä olisi
tuntenutkaan». Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen
ihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti.
Arvo taputti tytön päätä, sanoen: »Kyllä luulen toiste paremmin
tuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.»
Kun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: »Tuosta tytöstä tulee vielä
oikea kaunotar -- hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja
hänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.»
»Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi»,
kertoi Ahto.
»Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli
poika», vastasi Arvo.
»Niin, hän on myöskin kestikievarissa», virkkoi Ahto. »Mutta tässäpä nyt
eroavat tiemme.»
Pappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa
kievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset
lähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.