»Niin», vastasi Iiri.
»Mitäs siellä teet?»
»Tule katsomaan», huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle,
ja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä.
Vihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä
pudotti kädessään olevan korin ja huudahti: »Kaikki minun kauniit
marjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!»
»Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?»
»Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.»
Pekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja.
Pian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta
Iiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti
ja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja
Pekko perässä.
»Hei! Täällähän on alaa -- kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi
on?»
»Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.»
»Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi
nimitetään?»
»Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona
kaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla
kartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein
kauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa
edemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen
akka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita
eläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat
ampua.
Kartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä
paukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä
vihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia
runsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin
kalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:
'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin,
ihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'
'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi
palvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'
Hetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa,
paitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa,
että kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän
täydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan
muutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte
minulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan,
että sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'
Kartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio
on hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein
kuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana
hallitsijana kalliolla.
'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.
Tyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli
hänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota
juomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava,
että sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.
'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää
koskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.
'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'
'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö
ilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.
'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.
Tyttö lauloi -- hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin
riemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä -- -- -- vaan kun aamu joutui,
taukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi
entisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla.
Herra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi
silmänsä sanoen: 'Vapautettu! -- oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!'
Ja silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan.
Mutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla
suremassa kaunista orjaansa.
Ihmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun
oikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä
Orjankalliolta.»
»Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole
hauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.»
»Pelkäätkö sinä?»
»Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?»
»Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.»
»Turhia!»
Lapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat.
Pekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat
huoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.
»No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?»
»Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme
Orjankalliolla katselemassa maailmaa.»
»Ja näimme everstin talonkin -- mutta mikä sen nimi on?» kysyi Pekko.
»Sen nimi on Kartano», vastasi matami.
»Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan», intti Pekko, »mutta minä
tarkoitan sen oikeaa nimeä».
»Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se
siksi nimitetty», sanoi matami. »Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään,
sillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin
sinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin
virkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.»
Lapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään.
Näin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne
kuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan
kouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle
kortteeria.
Iirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui,
sillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän
ollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin
pääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se
aika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne
ainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.