»Kuules, ukko!» huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen,
»joku koputtaa meidän porstuan ovelle --»
»Mene pian aukaisemaan.»
»Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani -- vedä sinä housut
jalkaasi -- miehen sitä paremmin sopii mennä -- ota sentään pesänkorilo
käteesi -- entä jos olisi varkaita --»
»Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.» Lukkari otti vähän vaatteita
ylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: »Keitä
siellä on? Mitä tahdotte?»
»Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me», kuului vastaus. »Me
tahtoisimme tulla sisälle.»
Lukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja
Iirin. »Miten tyttö on seuraanne tullut?» kysyi lukkari hämmästyen, »ja
mistä tulette?»
»Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette», sanoi
Arvo ja osotti märkiä vaatteitaan -- »minä pyydän ensiksikin, että
tälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin
lämmintä juotavaksi».
»Kyllä, astukaa sisään.» Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä
vastaan, ja Arvo sanoi:
»Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli
tähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.»
»Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni», käski lukkari. »Hän on noin
märkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä
lämpimäksi.»
»No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan.
Mitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee,
eikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.»
»Ei teekään», sanoi Aksel, »eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän
on myöskin ihan märkä».
Lukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli
pukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin
laulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän
yksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin
syöksyvän lampeen. »Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet
pelastanut», lisäsi Arvo, »oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän
Renkalaa ja hänen nyrkkiänsä.»
»Niin, minä sen kyllä ymmärrän», virkkoi matami. »Kun olin illalla
Renkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi
elukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet,
koska tyttö noin pois suunniltaan tuli. -- Iiri rukka, mitäs
ajattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä
synti.»
»En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.»
»Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle
pelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme
sinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja
kyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.»
»Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän
tarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon
vankeja vankiloissa elättää kuin nyt», lausui Arvo.
»Kyllähän se niin on», huokasi matami, »mutta kukapa sitä aina kykenee
ja ymmärtää tehdä, mikä parasta on».
»Kai minä jo saan lähteä?» kysyi Kallu.
»Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena
pani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.»
»Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi
jalkaisin kotiin pötkiä», sanoi Aksel. »Ja sinä Ahto tulet meidän
mukaamme.»
»Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen», vastasi Ahto.
Kun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että
metsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.
Vieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte
laskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli
pelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella
tavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon
herralle, hyvälle pelastajallensa.
»Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa», sanoi matami.
Iiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja
turvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa
nauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.
Aamulla herättyään matami sanoi miehelleen: »Ole sinä nyt kotona Iirin
kanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön
olevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät --»
»Niin tiedän puolustaa lastani», vastasi lukkari, »sillä, tästä lähtein
hän on tyttäreni.»
»Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä
meidän tyttö-vainajamme sijassa.»
»Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää», sanoi lukkari.
Matami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi
kamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän.
Iiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte
silmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa,
missä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa
ympäri ja huudahtaen: »Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun
enää tarvitse mennä Renkalaan.»
»Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän
kasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden
sitte pappilaan.»
Matami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää
ja ajatteli: »Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa
hyvää ruokaa», mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi
näitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän
tapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.
»No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö
ole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento
ja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain
väkisinkin -- Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin
sinut vähänkin lihoomaan.»
Iiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten
vastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: »Älä lasta kiusaa, jahka hän
terveeksi tulee, kyllä hän syö.»
»Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö», sanoi matami, jättäen Iirin
kuitenkin rauhaan.
Aamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän
ensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami
oli tuskin ennättänyt lausua: »Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä»,
kun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan
ja nähtyänsä matamin virkkoi: »Onko totta, että se Iiri, joka lampeen
hyppäsi, nyt on teillä?»
»On kyllä.»
»Mutta jos hän menee sinne taas --»
»Ei hän mene», vastasi matami vakaasti. »Herra on auttanut hänet pois
mielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän
tyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin
kanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.»
»Käykää sisälle», pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin,
jossa talon perhe tavallisesti istui.
Tervehdittyään sanoi matami: »Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä
tavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?»
»Kyllä», vastasi rovasti. »Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin,
että hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää
Jumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.»
»Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin
kuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin
vaatimaan.»
»Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän
kasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen
kysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.»
»Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan
ole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte
miten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme
kouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.»
»Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.»
»Niin on; talvella täyttää kolmetoista.»
»Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa,
etteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme
-- eikö niin, lapseni?»
Ahto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin,
että Iiri vuoden päästä pyrkisi »isoon kouluun». »Minusta tuntuu»,
jatkoi rovasti, »ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle,
sillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi
olisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin
kohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin
hänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä,
ennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.»
»Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä», sanoi matami. »Oikein keveällä
sydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se
ole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.»
»On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä
saan Pääskysen.»
»Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.»
Taaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna
otti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille,
joka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä.
»Noh, täällä on miehellennekin kirje», sanoi hän antaessaan matamille
pienen kirjeen.
»Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.»
Matami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan:
»Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on
Suomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja
Iiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon
kouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään -- ja miksi ei
hyväksyttäisi --»
»Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt
vähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.»
»Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä
kouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa
ja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa
rovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä,
jotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun
Hämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. -- Kas tuolla tulevat Hely ja
Martti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?»
»Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan», vastasi Hely. »Voi Iiri kulta,
mikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?»
»En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.»
»Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli
päänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein
meidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.»
Hely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa
olentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.
»Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?» kysyi matami.
»Olen käynyt kansakoulua», vastasi Martti. »Hely ei enää käy, koska osaa
kaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa
sinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.»
»Onhan Kallu kyytipoikana.»
»Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina
häntä huudetaan» vastasi Hely.
»Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?»
»Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan
myöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua
panee, mihin vain kerkeän.»
»Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?»
»Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on
sitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.»
Matami mutisi itsekseen: »Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi» --
mutta ääneensä sanoi hän: »Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä
ja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy
eikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon
kirjeen -- mitä siinä sanotaan? -- Kah! Mikä sinun on? Olet varsin
kalpea -- Mistä se kirje on?»
»Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.»
»Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?»
»Hän on kuollut», vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti,
mutta jatkoi sitte taas: »Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä
kuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt
veli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää
ennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi.
Pekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä
Hämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä.
Pietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle
kyllä riittää varoja kasvatukseen -- mutta vanhempain hellää, ohjaavaa
kättä -- sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.»
»No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa
meidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee
Iirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme
-- silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa -- kymmenen
vuotta -- niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on
Pekko nyt orpo! Poika raasu! -- Hm, niin sitä mennään -- yksi tänään,
huomenna toinen --»
»Olenhan minä odottanut tätä», sanoi lukkari, »mutta katkeralta tuntui
se nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin
pitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit
vastaanottamaan.»
»Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa
sinne Pekolle, että hän tulee tänne.»
»Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.» Lukkari meni
kirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä
yksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä,
jotta se menisi postilaukussa.
»Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?» kysyi matami
Helyltä ja Martilta.
»Saamme kyllä», vastasi Martti.
»Emme kuitenkaan aivan kauan», muistutti Hely.
»Minä käyn tuolla vain naapurissa», virkkoi matami, »kyllä minä pian
palaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne
tule.»
»Kyllä!» huusivat lapset yhteen ääneen, »me otamme avaimen pois emmekä
laske ketään tänne». Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta
ja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että
unohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat
vahvat miehen askeleet portailta.
»Hely, joku tulee», huudahti Iiri, »ja avain on suulla. Pidetäänkö
ovesta kiinni?»
»Ole vaiti, ei se käy laatuun», vastasi Hely.
»Minä en pelkää», sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja
kädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.
Iiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti
seisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.
»Täälläkö sinä oleskelet», sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla?
Vai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta
rangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla;
kyllä minä tuommoiset kakarat opetan!»
Tytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen
lähemmäksi Renkalaa, sanoen; »Ette maar sitä niin otakaan lukkarin
kasvattityttöä kiusataksenne enää.»
»Mitä sinä senkin penikka sanot?» tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi
lyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui
kovasti Renkalan käteen, huutaen:
»Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat
sanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin
ja hänen perheensä oppilaaksi.»
»Sinä valehtelet», ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.
»Minä en ole milloinkaan valehdellut», sanoi Iiri vakavasti.
»Älkää syyttäkö ennen aikojanne», tokaisi Hely. »Matami tulee kohta,
kyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.»
»Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi
likka kuin teidän Eveliinasta», sanoi Martti uhkeasti.
»Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka
sorkan!» ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään,
sanoen:
»Ei maar, Renkala, -- ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa!
Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää
emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»
»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota
te täällä hyysäätte.»
»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä
häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»
Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi
hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi -- itsensä
tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.
»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt
meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»
»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä
hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»
»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely,
pelkäsinkös?» sanoi Martti.
»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He
sanoivat jäähyväiset ja läksivät.