Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla.
Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli
kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut
vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen
mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen
ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa
kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei
hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin
keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa,
vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:
Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!
Hoi la la laa lilu laa laa laa.
Metsässä orpokin riemuita saa!
Hoi, hoi, karjani metsään!
Hoi la la laa lilu laa laa laa.
Linnut ne vapaina laulella saa!
Voi, voi, äitini luokse
Läksisin vain! Lilu laa laa laa.
Häntä en mailmassa nähdä saa.
Hoi, hoi, lammelle karja!
Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!
Rannalla kukkia poimia saan.
Hei, hei! Puolat ne hohtaa
Metsässä jo. Lilu laa laa laa.
Niitäpä paimenkin maistella saa.
Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa
lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes
ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän
vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja
pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä
hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin
suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan
unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on
huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri
unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat
tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni,
ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa
sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.
Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa
enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja
piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken
sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei
kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan
yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni
nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät.
Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan
joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen
eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan
vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi
eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta.
Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui
astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.
Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli
paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään
haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut
näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä
valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala
on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» -- mutta
sentään -- niin, se paha _mutta_ siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä
ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli
äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä
jättänyt.
Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta
sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan.
Iiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli
hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä
levähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet, ja
tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi,
kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi
lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän
yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja
salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova
raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi
silmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: »Mustike, Kirjo, hoi!
Ruskanen!» Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti
itkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa.
Hän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen
poskipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä.
Sitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi
varmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan
rangaistuksen. »Voi että nukuinkin!» huoahti hän vähän päästä.
Ennätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti
ollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas
selkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin
vaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin
klapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen
ennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.
»Missä sinä olet viipynyt?» tiuskasi Eveliina. »Karja tuli kotiin, mutta
iso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?»
Renkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: »Etkö tiedä, että paimenen
tulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se
sinun täytyy tietää.»
Iiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa.
Hän vastasi kuitenkin rehellisesti: »En tiedä, -- en tiedä, missä
Ruskanen on -- Metsässä söivät --»
»Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se
tietämän.»
»Ne söivät, ja minä -- minä istuin puun juurella ja söin myöskin -- ja
sitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte -- sitte nukuin -- uhuu --
ja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten
silmiä.»
»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi
tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka
tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan --
häh? -- Niinkö luulet?»
Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin
metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat
olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle,
kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan
tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen
Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut
seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä
ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja
eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan,
vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle
kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.
Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin
syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta:
»Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli
tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei
tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen
väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei
näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri,
mihinkä aitan avaimen panit?»
»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin -- voi, mihinkä minun se piti paneman?
-- Kun en nyt muista.»
»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»
»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»
Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille,
sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»
Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi
myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta
ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat
menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän
kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille
lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.
Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki
jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä
poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää --
hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän
muodon -- mutta tuolla ulkona -- siellä oli niin hiljaista ja avaraa!
Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat
viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän
yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen
silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse
ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, --
sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus
vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin
koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien
jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin
sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut.
Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen.
Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä
kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne
ystävällisesti iskivät silmää Iirille -- äitiköhän niistä katseli? --
»Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä
laulaa:
»Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie,
seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie?
Onhan sijaa -- onhan sijaa seurueessa enkelitten.»
Jokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: »Uih! Renkala!» sekä
hypähti, huutaen »äiti, äiti!» nopeasti kuin lentävä lintu lammen
syvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi
vankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa
kanssa rantaan.
Rannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen,
jonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian
kuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken
perästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne
kiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä
Iirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen:
»Ei saa koskea». Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin
metsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät,
mutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme
nuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta
kolmas oli vain jonakin tienoppaana.
»Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet
saanut?»
»Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel -- jollen teitä
ennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä
juuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.»
»Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?» sanoi Ahto.
»Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri», virkkoi
opas. »Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet
ensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? -- Vaikka kukapa sen tietää, mitä
päähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä
tyttöä siellä on litistetty ja lätistetty -- toista se Helyn on meillä.»
»Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa
palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel.
»On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi
kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta
mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.»
»Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.
Iiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun
hänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin
mielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: »Hän tulee ja lyö minua
nyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta
minut!»
»Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme», lohdutti Arvo.
»Ei häntä saa viedä Renkalaan», virkkoi Kallu, »mutta voi, voi! mihinkä
hänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.»
»Renkala? Missä? -- Pelastakaa!» huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti
Arvoon.
»Me viemme hänet pappilaan», sanoi Ahto, »ja tuumataan isän ja äidin
kanssa, mitä on tehtävä».
»Parempi ehkä olisi viedä hänet lukkarin matamin luo», sanoi Kallu. »Hän
on ollut melkein kuin äiti näille.»
»Se on totta, se sopii. Mutta me tarvitsemme hevosen ja rattaat.»
»Minä juoksen nopeasti kievariin», virkkoi Kallu, »ja tuon sieltä
hevosen ja nappularattaat, niin pääsemme kaikin niillä; kyllä minä otan
Iirin syliini».
»Tee niin ja joudu nyt vain», vastasi Arvo.
»Uih, kuinka minua pöyristyttää, on kovin vilu!» valitti Iiri.
»Lähdetäänpä juoksemaan», ehdotti Arvo, »ehkä jaksaisit; sitte sinun
tulisi lämmin».
»Kyllä jaksan, mutta minnekkä juoksen?» sanoi Iiri.
»Lukkarin matamin luo, eikä sinun enää koskaan tarvitse mennä
Renkalaan», vastasi Arvo. »Katsos», lisäsi hän, »minä olen yhtä märkä
kuin sinäkin, juoskaammepas nyt -- tule ottamaan kiinni!» -- Arvo lähti
juoksemaan ja Iiri perässä. Tämä leikillinen todenteko oli niin
virkistävää Iirin mielelle, että hän aivan selkeni kummallisesta
horrostilastaan.
Ahto ja Aksel olivat jääneet koko joukon jälelle päin, sillä he panivat
koirat kiinni, ennenkuin läksivät kotiin kulkemaan. Nyt Arvo ja Iiri
taas rupesivat juoksemaan heitä vastaan, vaan kun heidät saavuttivat,
alkoi väsymys Iiriä vaivata. He astelivat nyt hiljakseen, kunnes
joutuivat ulos metsästä. Vähän aikaa he kävelivät maantiellä, mutta kun
Renkalan ohitse pääsivät, tuli Kallu aika kyytiä ajaa tärskyttäen.
Silloin he nousivat kaikin rattaille ja ajoivat nopeasti lukkarille.