»Mitenkäs Iiri raasukin jaksanee nyt tuolla Renkalassa?» sanoi lukkarin
matami miehelleen, joka juuri astui huoneeseensa. »Taaven-muori kävi
täällä ja puhui, miten tyttö riepua pahoin kohdellaan. Kaiket päivää,
pyhät ja aret, hänen täytyy käydä paimenessa, oli ilma sitte millainen
hyvänsä, ja kun läpimärkänä kotia palaa, saa hän vain samoissa
repaleissa olla, ei kuivaa nuttua lapsen ylle anneta. Ruoka on myös
huonoa.»
»Lienevätkö kaikki tosia? Kyllä minä tiedän, ettei Renkalassa
herkkusuuna olla saa, sillä ukko on saituri, mutta jos tytölle annetaan
tarpeeksi ruokaa, niin ei ole hätää, sillä on sitä kerjäläinenkin
pyöreäposkinen, vaikkei muuta syö kuin kalaa ja leipää eikä muuta juo
kuin raitista vettä.»
»Niin, mutta kyllä se sentään on surkeata -- lapsi on lapsi ja
tarvitsisi kyllä joskus muutakin. Heillä oli niin hellä äiti, että
harvalla on semmoista, eikä tyttö parka saattanut ennen aavistaakaan
noin kovia ihmisiä löytyvän. Minä tässä tuumasin juuri, että mitähän
Liisa-vainaja nyt ajattelisi, jos näkisi heikon kalpean tyttösensä yksin
kävelevän Renkalan synkkiä metsiä, suurta karjalaumaa paimentamassa.»
»Hän varmaankin ajattelisi», vastasi lukkari tyvenesti: »kumma, etteivät
lukkarilaiset ottaneet tuota lapsukaista, vaikka ei heillä itselläänkään
ole lasta, koska Jumala heiltä korjasi heidän ainokaisensa».
»Kyllä maar minä olisin ottanut, jos sitä oikein olisi tuumittu, mutta
ethän sinäkään käskenyt, sanoit vain: 'Kuules, entä jos ottaisimme Iirin
kasvatiksemme, mitäs tuosta tuumit?' Näin sinä sanoit.»
»No niin, sanoinhan minä sillä tavoin.»
»Sanoit sinä, ja minä siihen sitte vastasin että eihän meidän auta ottaa
kaiken maailman köyhiä luoksemme, vaikkei meillä omia lapsia ole; enhän
minä muuta sanonut. Kylläpä minä sen puolesta olisin tuon tyttö rievun
ottanut, jos paremmin olisit toivosi ilmoittanut, mutta olit sitte vain
ääneti etkä puhunut mitään ja minä luulin, että sinä olit samaa mieltä
kuin minäkin.»
»En tahtonut lasta miksikään riitakappaleeksi välillemme. Sinulle
hänestä olisi suurempi vaiva tullut, siis oli se paremmin sinun
päätettäväsi, ottaisimmeko hänet vai emmekö, ja vastauksestasi
havaitsin, ettei sinua haluttanut ottaa häntä.»
»Hyvänen aika! Se on sitte minun syyni, jos lapsi on onneton!»
»Ei suinkaan, en sitä tahdo sanoa; emmekä me tiedä, onko tytölle
vahingoksi, että hän saa kovan koulun käydä, vaikka se meistä näyttää
liika kovalta.»
»Minun täytyy mennä Renkalaan, mutta mitä minä asiaksi teen?»
»No onhan sinulla asiaa, kun menet tyttöä katsomaan.»
»Mutta jos ukko suuttuu ja hänen tyttärensä, ylpeä Eveliina -- emännästä
en huoli, hän on kuin nahistunut nauris, ei makea eikä karvas.»
»Suuttukoon! Emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole hänelle velkaa,
kuten muut meidän kyläläiset.»
»Niin, suuttukoon vain. Minä puen ylleni ja menen katsomaan tyttöä.»
Matami rupesi pukeutumaan, vaan sanoi sillä välin: »Seppälässä hän on
joskus pikimmältään käynyt illalla, sitte kun karja jo on kotia ajettu,
ja Seppälän emäntä sanoi että hänen on kovin käynyt sääliksi lapsen
tila. Hyvästi nyt, ukkoseni, sanot aina minun liikojakin puhuvan, mutta
jos sinäkin enemmän puhuisit, olisi Iiri ehkä nyt meillä.» Näin
sanottuaan matami puikahti ulos ovesta ja meni kulkemaan Renkalan taloa
kohti, joka oli virstan päässä kylästä.
Matami käveli hiljakseen maantietä pitkin, jonka molemmilla puolin
viljavainioitten kultaiset tähkäpäät raskaina nuokkuivat. Hänen
ajatuksensa lentelivät sinne tänne, niinkuin ihmisen ajatukset ainakin
lentelevät -- hän katseli vainiota ja ajatteli: »Seppälän ruiskin olisi
leikattava -- kumma, etteivät jo ole käyneet minua pyytämässä
talkooruokia valmistamaan -- kukapa heillä juurikkalaatikkoa laittaisi,
jollen minä sitä tee? -- Taaven-muorikin on aina Kartanon työssä ja
piiat pannaan vainiolle; emäntä ja Hely vain ovat kotona. Menee sen
Helyn aika herrojakin passatessa, ainahan ne sitä huutavat -- ja
lapsihan se vain onkin, kolmentoista-vuotias -- mitäpä hän vielä
jaksaisi tehdä. Ei, kyllä emäntä minua tarvitsee. Hely raasun täytyy
herroja passata -- Ei emännän aina tarvitsisi tyttöä lykätä
matkustavaisten käskettäväksi -- orpo raukka! Kyllä orvon käskee --
varsinkin kun hänestä tulee semmoinen kaunis tyttö, kuin Hely on --
kauneus ei ole köyhälle onneksi.»
Vainion mitta oli nyt loppunut, ja maantie kulki karkean kuusimetsän
läpi aina lähelle Renkalaa. Matami käveli eteenpäin vähän kiireemmin,
kun joutui vilpoiselle metsätielle. Sielläpä näkyi eräs muijakin tiellä
kulkevan. Matami kiirehti askeleitaan ja saavutti pian edelläkulkijan,
joka oli jo ennestään tuttu Taaven-muori.
»Hyvää päivää, muori!»
»Kah lukkarin matamiko se onkin! Ajattelin, kuka siellä tuli.»
»Renkalaanko menette?»
»Renkalaan. Täytyy mennä kysymään, joko pian leikataan, sillä minua on
pyydetty Kartanoon pyykille, mutta jos nyt ruvetaan ruista leikkaamaan
Renkalassa, niin on minun sinne meneminen. Minun täytyi ottaa vähän
jyviä Renkalalta, kun en päässyt uutisiin -- ei muilla ollut tähän
aikaan liikenemään, tarvitsevat siemeneksi vanhansa, eikä Renkala
ottanut rahaa, ottaa vain päivätöitä, ja niitä saan nyt tehdä niin
monta, että kyllä ne jyvät maksamaan tulevat. Mutta mitäs köyhä
rikkaalle voi, häneen täytyy turvata, kun on puute, vaikka sitte kuinka
kiskoisi, -- ja kyllä kiskookin.»
»Kuinkahan Iiri parka siellä nyt jaksanee? Häntä minä menen katsomaan.
Olen kovin mielipahoissani siitä, etten ottanut häntä meille.»
»Olihan matami siellä huutokaupassa.»
»He, olin, mutta kun se meidän pappa nyt on semmoinen, ettei se niin
asioitaan puhu, en minäkään omin päin tahtonut päättää mitään. Ajattelin
vain sitte, kun Renkala tytön huusi, että olisi se joutanut meilläkin
olla tuo Iiri ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa, ja kun sitä
sitte puhuin ukolle, niin oli hän ajatellut ihan samoin, mutta tiesinkö
minä sen, koska ei hän mitään puhunut. Se nyt on semmoinen tuppisuu se
meidän pappa -- en sitä sano häntä moittiakseni, sillä kyllä hän sen
puolesta on erinomaisen hyvä mies ja paljon parempi kuin minä, mutta
kullakin ihmisellä on oma luontonsa; minä vain tarkoitan sitä, että
monessa asiassa kävisi paremmin, jos enemmän keskusteltaisiin.»
»Matami hyvä, jos te olisitte ottanut ne kaikki kolme, niin olisitte
hyvän työn tehnyt. Lasten äiti tuolla taivaassa olisi siunausta
rukoillut teille.»
»Ei muori hyvä semmoisella muonalla, mitä niistä annetaan, emme heitä
kaikkia olisi saattaneet kasvattaa.»
»Niin, mutta kunnan miehet joutaisivat kyllä maksaa enemmän, silloin kun
saavat lapset hyvään paikkaan.»
»Samaa mieltä minäkin olen, mutta eipä sitä tehdä.»
»Jos rovasti kehoittaisi -- kyllä maar sitä niin tehdään, kuin rovasti
tahtoo.»
»Kyllä kai, mutta hän on liian pehmeä. Hän tahtoo aina noudattaa
pitäjäläistensä mieltä, ja siksipä hänestä kovin pitävätkin, mutta ei se
liika hyvyyskään aina paikallaan ole.»
Matamin ja muorin jutellessa oli aika kulunut pikaisesti, ja nyt he
näkivät jo edessään Renkalan suuren kivinavetan. »Minä kierrän tästä
vain navetan kujasta taloon», sanoi muori, »mutta menkää te tuolta
isosta portista.»
»Ei sillä väliä ole, vaikka tästäkin menisin, mutta saatanhan sentään
tuoltakin --» Matamin päähän juolahti taas ajatus: »En huolikaan, menen
vain isosta portista, mitä sitä tarvitsee nöyränä kulkea takakujista --
emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole velkaa hänelle emmekä muille.»
Ja matami meni kuin menikin isosta portista.
Pihalla oli Renkala. Hän seisoi siinä kädet taskussa katsellen kohti
taivasta, joka näkyi vetäytyvän synkkiin pilviin, mutta samassa läheni
matami sanoen: »Hyvää päivää, isäntä, terveisiä meidän mäeltä.»
»Jumal'antakoon! Käykää sisälle, saamme kohta myrskyilman. Väkeni on
pellolla leikkaamassa, mutta pian kyllä heidän täytynee tulla sieltä
pois.»
»Kyllä kai, näyttää siltä, kuin rupeaisi Herran voima käymään». Tupaan
tultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä: »Onhan
emäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka täällä
jaksetaan?»
»Kiitoksia kysymästänne», vastasi emäntä, »aina hiljakseen vain.
Istukaa.»
»Kiitoksia!»
»Kuules, akka, pane pannu tulelle.»
Emäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän
aina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.
Jäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: »Miten Iiri nyt jaksaa?
Hupaista olisi nähdä Liisan likkaa.»
»Mikäpä häntä vaivaisi?» sanoi isäntä ynseästi. »Ruokaa on ja vaatteita
ruumiin verhoksi -- mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.»
»Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta», sanoi matami.
»Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä
semmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta
kaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? -- hihi hii.»
»Missä hän on nyt, tuo lapsi?»
»Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä
apua ole.»
Paimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri --
matamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen
huulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä,
sillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja
rakeita pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli
juosten pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa
hupuksi päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.
Emäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina,
talon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit
tarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen:
»Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä
luhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun
kahvia juodaan.»
»Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä on
tässä kamalassa ilmassa» --
»Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta
metsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan», vastasi Eveliina.
»Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.»
»Kyllä! Kas kun hiirikin on leipää nakerrellut -- tuosta on karvinut;
saakoon Iiri sen, kun hän tulee --»
Näin haastellen Eveliina erotti hiiren nakertaman palan Iiriä varten ja
tarjosi kahvia vieraalle, joka ei oikein jaksanut mielinestettään juoda
ajatellessaan pikku tyttöstä, jota hän sääli, mutta jonka hyväksi ei
hänkään ollut mitään tehnyt.
»Kunpa ilma selkenisi, että pääsisin kotia! Mistähän se rajusää noin
äkkiä tulikaan?»
»Kyllä minua kovin raukaisikin koko aamupäivän», sanoi emäntä. Mutta
häntäpä enimmiten aina raukaisi, ja mistäpä sitä sitte tiesi, oliko
ukkonen ilmassa vai ei.
Rakeita ei enää tullut, mutta aina yhä sateli ja tuuli. Isäntä katseli
ulos ikkunasta sanoen: »Ei tänään leikkaamisesta tule mitään. Eveliina,
saat viedä väelle kahvia -- meidän on, näette, matami hyvä, näin
leikkuuaikana tapana kahvilla kestittää väkeämme. Jos kupin tai pari
saavat, niin mitäs se meillä tuntuu -- juuria poltetaan -- ei siinä
montakaan kahvipapua ole, mutta herkkuna juovat vain ja tekevät työnsä
halukkaammin, kun heitä kestitään.»
Eveliina heitteli ylpeästi päätään, mutisten: »Ei ikään se niin pelkkää
juurikahvia ole, kyllä se vain tavallista on, semmoista ja ehkä
parempaakin kuin muualla.» Sitte meni hän pannuineen kampsuineen
renkitupaan, mutta palasi heti jälleen, pyytäen isäänsä Taaven-muorin
puheille. Isäntä ja Eveliina menivät molemmat, mutta emäntä jäi matamin
kanssa juttelemaan. Hänen ajatuksensa eivät koskaan erittäin kiireessä
lennossa olleet, ja niin ne nytkin vain vielä pysyivät tuossa
kahviasiassa kiinni.
«Isäntä sanoi, että juuria vain poltetaan», virkkoi emäntä, »mutta ei
hän tiedä, kuinka paljo sitä kahvia menee -- ei miehet semmoisia
ymmärrä. Meidän täytyy ostaa isännän tietämättä. Aina silloin tällöin
viedään jyvä- tahi jauhopussi maakauppiaalle, ja hän antaa sitte kahvia
vaihetukseen. Kai sitä runsaammin meidän puolelta annetaan, mutta eihän
se meidän isännän laarissa tunnu.»
»Hyvänen aika, miten emäntä sillä tavalla tekee -- sehän on selvää
varastamista!»
»Älkäähän toki niin sanoko, omaa tavaraanipa se on, mutta koskei isäntä
anna rahaa, niin täytyyhän näitä keinoja sitte käyttää.»
»En minä vain meidän ukolta salaa mitään ostaisi. Ajatelkaas, kun
lapsenne tuollaisiin salakauppoihin oppivat, niin tuleehan heistäkin
pettureita. He pettävät varmaankin teitä taas, jos te heitä kiellätte
liiaksi koreilemasta tahi muusta sellaisesta.»
Emäntä huokasi. »Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten
itse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina
keinon keksii, millä saa.»
»Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras.
Jos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen,
niin vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän
valtaa.»
»Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi», sanoi emäntä huoaten,
»mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se _meidän_
on aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.» Enempää ei matami ja
emäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen
ääni ja karja tuli kotiin.
»Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia», sanoi matami. »Lieneekö
kello vielä kuusikaan?»
»Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa hakevat.»
»Nyt saan nähdä Iiri parankin --»
Tuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja
kertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. »Tytöstä
ei niin väliä ole», jatkoi Eveliina, »kyllä kai hän tulee, mihinkä
lienee mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, -- mutta iso Ruskanenkin on
poissa. Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää;
pilvet näkyvät käyvän ohuemmiksi.»
»Hakekaa nyt vain se lapsi!» huudahti matami. »Sehän hirmuista, että
tytön on täytynyt olla siellä yksin -- salama on ehkä hänet kuoliaaksi
lyönyt. Voi lapsi parkaa!»
»Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli -- saisitte
nyt mielin määrin häntä lellitellä», virkkoi Eveliina.
»Niin, miksikä en sitä tehnyt? -- Mutta nythän ilma jo selkenee ja
minunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi,
emäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.»
»Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.»
Lukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin,
että hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat
huutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen
tuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä -- ja
silloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa
-- ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt
enää parantunut --
»Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?»
Näin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.