Näin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa
Norjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui
Länsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla
kappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.
Ihan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka
olivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta
kuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti
viskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että
kaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita
ihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista
ottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat.
»Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä
kohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»
Heti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen
silmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään,
että saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan,
hän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee!
Olen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla!
Iloitkaa!»
Rasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle
keskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme
talonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta
syttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän
tahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja
uhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää
henkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.»
Mutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän
alkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin
lintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi
eteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa
pisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja
metso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»
Hänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta
korvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt
kuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija.
Kuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»
Mutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä
kaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle
kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli
suurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja
nyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan
uhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja
kurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja
ryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin
lähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet
kuulla hänen sanomaansa.
Mutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti
poikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti
viisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.
»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme
rajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät
säilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu
laumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka
päivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»
Sepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli
eräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan
syttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt
kaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli
Västergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan
ja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen,
kylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet
itse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla
olisi niistä hyötyä.
Kun seppä näki kaikkien näiden ihmisten tulevan yhä vielä äänettöminä
ja hiljaisina, mutta silmät mielipuolisina palaen, pelkäsi hän mihin he
ryhtyisivät, jos heitä nyt uskoteltaisiin toivomaan rauhaa.
»Etkö ymmärrä, että se oli metsänhaltija?» hän sanoi jälleen
Rasmukselle ja puhui niin kovaa, että kaikki olisivat kuulleet. »Se
kuljeksii siellä metsässä mairien ja kääntää silmänne, sysimiehet.
Tietänet toki, että metsänhaltija on selvillä, että kuningas Inge piti
rauhankokousta viime kesänä Norjan Maunu-kuninkaan kanssa
Kungahällassa. Se tietää kyllä, että silloin sovittiin rauha
rakennettavaksi siten, että Inge-kuninkaan tytär saapuisi Norjaan ja
menisi naimisiin kuningas Maunun kanssa. Ja kun metsänhaltija nyt
ymmärtää, että me kaikki kuljeksimme ja tähystelemme rauhanneitsyttä,
niin se kääntää silmämme ja näyttäytyy kuninkaantyttärenä. Se pitää
ilvehtimisestä, se peikko.»
Rasmus sysimiehenpoika seisoi hiljaa ja kuunteli hartaana Pekka-seppää,
niin että tämä luuli saaneensa pojan asiasta vakuuttuneeksi ja laski
hänet irti. Mutta heti kun Rasmus pääsi vapaaksi, hän alkoi huutaa
entistä kovemmin: »Kuninkaantytär tulee, minä olen nähnyt
kuninkaantyttären.»
Ja jotta häntä olisi uskottu, hän alkoi kertoa kruunusta, joka oli kuin
helmikasteinen kukka, ja satulaverhosta, joka loisti koreana kuin
kärpässieni.
Mutta silloin erkani joukosta vanha eukko Sigrid Toorintytär. Hän
heilutti keppiään korkealla ilmassa ja alkoi huutaa:
»Kuka sanoo, että kuninkaantytär tulee? Minä tiedän, minä, mitä tulee.
Koko pitkän talven istuin yksin pirtissä ja näin savun tupruavan
liedestä. Mutta joka ilta oli savu täynnä merkkejä. Se täyttyi
silmissäni olennoilla, jotka olivat varustautuneet keihäin ja
rautapaidoin. Ja minä tiedän, mitä merkitsee, kun savu on täynnä
sotamiehiä. Ne ennustavat, että jonakin pimeänä yönä sotamiehet
hiipivät tänne meidän nukkuessamme. Me emme kuule heidän tuloaan, sillä
me nukumme, mutta heräämme, kun punainen kukko alkaa kiekua katolla,
kun olemme tukehtumaisillamme savuisissa pirteissämme, kun Norjan
kuninkaan väki kohottaa voitonhuudon palavien seinien ulkopuolella.»
Ihmiset värisivät pelosta kuullessaan Sigrid Toorintyttären puhuvan,
mutta sysimiehenpoika asettui ihan hänen tielleen.
»Minä en välitä teidän savupilvistänne», hän sanoi. »Minä olen nähnyt
kuninkaantyttären. Hienona ja kauniina hän loistaa kruununsa alla.»
Pekka-seppä, joka pelkäsi että noiden poloisten toiveet heräisivät taas
rauetakseen, karkasi Rasmus sysimiehenpojan kimppuun ja laahasi hänet
maakuoppaan, missä hänen pajansa oli. Hän pisti pojan sinne ja vieritti
käytävän suulle suuren kiven, joka oli ovena.
Mutta Rasmus huusi herkeämättä:
»Minä olen nähnyt kuninkaantyttären, ja minun mielestäni teidän pitäisi
iloita hänen tulostaan.»
Mutta tuskin Pekka-seppä oli saanut tieltään sysimiehenpojan, kun eräs
mies, joka oli kuljeksinut vuosikausia lainsuojattomana Suursalolla,
saapui kylään. Nahkapuvussaan ja pitkä parta leikkaamattomana hän
muistutti villieläintä, mutta hän nauroi ääneen ilosta juostessaan ja
heiluttaessaan vihreää oksaa päänsä yläpuolella rauhanmerkkinä. Hän
juoksi koko kylän halki, pysähtyi jokaisen mustuneen raunion kohdalle
ja huusi niin kovaa, että hänen äänensä kantautui maakuoppiin asti,
joissa ihmiset asuivat: »Kuninkaantytär tulee. Minä olen nähnyt
kuninkaantyttären.»
Niin saapui lainsuojaton myös Folke Lagmanin suureen taloon ja huusi
yhtä kovaa siellä kuin muuallakin. Mutta Folke Lagman, kuultuaan hänen
äänensä, astui esiin vanhana ja kumarana kellarikäytävästä ja sanoi
hänelle: »Rauha olkoon sinulle, sinä lainsuojaton. Ei sinun tarvitse
tulla valhe suussasi viekoitellaksesi meiltä anteeksiantoa. Minä
päästän sinut pannasta. Älä palaa enää takaisin metsään. Me olemme itse
kuin lainsuojattomia, emme tuomitse ketään lähtemään maanpakolaisena
luotamme.»
»Miksi et tahdo uskoa minua?» sanoi lainsuojaton. »Etkö muista, että
kuningas Inge on luvannut lähettää rauhanneitsyen tänä keväänä?»
Kun hän sanoi tämän, loi vanhus häneen väsyneen ja toivottoman katseen.
»En tiedä minä mitään siitä, että nyt on kevät», hän sanoi. »Ystäväni,
meille poloisille talonpojille on nyt syksy ja kevät yhdentekevä.
Jääköön hanki puolestamme sulamatta pellolle, sillä auramme ei viillä
siihen vakoa. Jääköön sade pilvistä putoamatta, ja siemen maatkoon
maassa itämättä ja versomatta. Me emme kylvä emmekä korjaa eloa. Me
istumme hiljaa ja odotamme perikatoa.»
Mutta tällä välin tuli metsästä köyhiä erämiehiä ja orjia, jotka olivat
karannet herrainsa palveluksesta, ja kertoivat uutisen väelle, joka oli
kokoontunut kolmikulmalle. Toivo syttyi moneen silmäpariin, mutta vanha
eukko Sigrid Toorintytär istui yhä synkeänä ja puhui unistaan.
»Voi sitä ken toivoo, ennen kuin on nähnyt kuninkaantyttären omin
silmin», hän huusi. »Kun hän välkkyvänä ratsastaa metsänreunassa
hopealla kengitetyllä varsallaan, kun helminen kruunu loistaa yli
laakson, silloin voivat rajatalonpojat ruveta toivomaan.»
Tuskin hän oli sanonut sen, kun Katri Wullum ja Valpuri Toot
huudahtivat: »Jumalan äiti, auta meitä!» ja loivat katseensa
metsänrantaan, minne tie johti tiheästä metsästä kuin kellariholvista.
Silloin alkoivat kaikki huutaa toisilleen: »Tulkaa tänne ja katsokaa!
-- Mitä tämä on? Jumalan äiti, auta meitä? -- Varjostakaa kädellä
silmiänne ja katsokaa metsää kohti!»
»Eikö sieltä tule neito kauniin saattueensa kera? Näemmekö kaikki
hänet?»
Kaikki nuo säikähtyneet ja metsistyneet ihmiset alkoivat huutaa ja
kurotella käsiään.
»Eikö se ole haltija?» huusivat he. »Eikö tämä ole peikon ilveitä?
Näemmekö kaikki kuninkaantyttären?»
He lankesivat polvilleen ja alkoivat rukoilla ja laulaa hurskaita
lauluja. He kiirehtivät kellotapuliin ja soittivat koetellakseen, oliko
tuo kaunis neito peikko, joka pelkäsi kellojen kuminaa.
Mutta kun vanha, pitkänäköinen Sigrid Toorintytär huomasi, että
tummasta metsästä ratsasti neito esiin, ei hän epäillyt, vaan huusi
ensimmäisenä:
»Oi rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka. Sinä et ole haltija, sinä
olet kuninkaantytär. Kiittäkää, ylistäkää! Oi armahin, että vihdoinkin
saavuit! Että ratsastat tähän laaksoon!»
Sigrid Toorintytär heilutti keppiä korkealla päänsä yläpuolella ja
riensi kuninkaantytärtä vastaan jäljessään kaikki kansa.
»Rakkahin, suloisin, aamunvalo ja kukka!» huusivat kaikki hänelle.
Ja kun he olivat aivan lähellä häntä, he huusivat:
»Rakkahin, suloisin, sinä loistat kauniina kruunusi alla. Vedä
silkkihuntu silmiltäsi! Suo että näemme sinut oikein.»
He tunkeutuivat ihan lähelle suurta, mustaa ratsua, joka astui
juhlallisena purppuraloimessaan ja suuret töyhdöt keinuen
korvanjuuressa, harja jaettuna palmikkoihin, joihin oli kiedottu
kultasiteitä.
»Rakkahin, suloisin!» he huusivat. »Se on varmaan siivo, tuo suuri
musta hevonen! Rakkahin, sinä vihdoinkin saavuit!»
Margareta Fredkullan ratsua seurasi monta jaloa herraa ja rouvaa hänen
isänsä maasta, mutta hänen hevosensa edessä kulki köyhä talonpoika,
joka kantoi murtunutta keihästä ja huusi herkeämättä:
»Tässä ratsastaa ihana rauhan neitsyt. Tässä ratsastaa Margareta
Fredkulla!»
Koko ajan ratsastaessaan rajamaan halki oli kuninkaantytär nähnyt ilon
ja rauhallisuuden leviävän kansaan. Mihin ikinä hän oli saapunut, hän
oli nähnyt talonpoikien painavan auran maahan ja perheenäitien
levittävän kankaita valkenemaan. Nälkäinen karja oli laskettu
laitumelle, nuoret olivat jälleen uskaltaneet koristella itseään
rannerenkain ja sormuksin. Kypärät ja miekat oli viskattu asearkkuun.
Missä ikinä hän oli kulkenut, siellä olivat lapset ja naiset rientäneet
kukkasin ja hennoin kevätlehvin häntä vastaan. Ja Suursalolla oli
vanha, metsäläistä muistuttava sysimies tullut juosten ja kutsunut
hänet majaansa ilahduttaakseen häntä pakkasen puremilla marjoilla.
Muttei tuota kaunista kuninkaantytärtä ollut missään tervehditty
sellaisella ilolla kuin Storgårdsbyn kylässä.
Pari miestä tarttui hevosen ohjaksiin ja alkoi varovasti taluttaa sitä
alamäessä.
»Jumala sinua siunatkoon!» he huusivat hänelle. »Jumala siunatkoon
kauniita kasvojasi! Jumala siunatkoon sinua, Fredkulla!»
Seurueen laskeutuessa Suurkartanonkylää kohti juoksivat talonpojat
kuninkaantyttären rinnalla ja kertoivat läähättäen hänelle, miten
olivat kärsineet ja odottaneet. He puhuivat hänelle kaikesta, mitä
olivat kokeneet pitkän sodan aikana.
Kun he vihdoinkin olivat saapuneet kolmikulmalle, tempasi Fredkulla
itselleen ohjakset ja pysäytti suuren ratsun. Hän ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt niin suurta kurjuutta. Hän loi katseensa palaneihin
raunioihin ja ryöstettyihin taloihin ja katseli noita poloisia ihmisiä.
Ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.
Mutta silloin talonpoikaisnaiset suutelivat hänen käsiään ja huusivat
hänelle, etteivät he enää olleet surullisia, koska hän oli tullut. Nyt
oli rauhanneitsyt heidän keskellään, nyt loppuu heidän kärsimyksensä.
»Älä ajattele meitä, Fredkulla», he sanoivat, »älä itke kurjuuttamme.
Ajattele kuningas Maunua, tuota suurta sankaria, jonka omaksi sinä
tulet. Hymyile lempeästi hänelle. Hivele ajatuksissasi hänen pitkää,
vaaleata, silkinkarvaista tukkaansa.»
Ja kun kuninkaantytär yhä istui hiljaa hevosen selässä ja itki,
alkoivat he kaikki lohduttaa häntä.
»Nyt ei ole aikaa itkeä, neito», he huusivat. »Katsohan, tässä on joki
ja tuonpuoleisella rannalla on Norja, siellä on laivoista rikas
Kungahälla, missä ylkäsi sinua odottaa. Jumala sinua siunatkoon!
Kuningas kyllä varmaan iloitsee sinä hetkenä, jolloin saa sulkea sinut
syliinsä.»
»Katso, neito, nyt tiedetään jo joen molemmilla rannoilla, että olet
saapunut. Katso ilotulia, jotka syttyvät joka kummulla! Katso, kansaa
tulvii joelle! Ja kuule, että he tuolla ovat oppineet jo huutamaan:
'Terve, Fredkulla'. Sinä voit kuulla sanat, ne kaikuvat selvästi yli
veden.»
Mutta Fredkulla ei voinut lohduttautua, vaan piteli yhä murheissaan
hevosta paikoillaan ja silmäili vuoroin kutakin. Hän näki heidät
ryysyisinä ja sairaina, hän näki heidät niin metsistyneinä, etteivät
enää olleet ihmisten kaltaisia.
Silloin hän nosti korkealle kätensä merkiksi siitä, että tahtoi puhua,
ja kaikki vaikenivat hänen ympärillään.
Niin puhui Margareta Fredkulla kolmikulmalla Storgårdsbyn poltetussa
kylässä, ja kaikki nuo köyhät ihmiset kuuntelivat häntä, ja häntä
kuuntelivat myöskin ne korkeat herrat ja rouvat, jotka ratsastivat
hänen saattueessaan.
»Minä tahdon, että te kaikki muistatte sen, mitä nyt lupaan Jumalan ja
kaikkien pyhäin kautta: Niin kauan kuin kieleni voi puhua, niin kauan
kuin veri virtaa sydämessäni, niin kauan minä toimin rauhan töissä.»
Tässä hän vaikeni, ikään kuin olisi käsittänyt, että lupauksessa piili
vaara, ja sitten hän lisäsi: »Vaikka se veisi minulta hengen ja onnen.»
Tehtyään tämän lupauksen kuninkaantytär nosti iloisena katseensa eikä
itkenyt enää. Hän ohjasi hevosensa eteenpäin tietä, joka johti
lauttauspaikkaan.
Mutta tiepuolen vehreällä nurmella istui pieni paimenpoika. Hän oli
aivan yhtä iloinen kuin muutkin ja tahtoi antaa kuninkaantyttärelle
parhaansa. Hän alkoi laulaa hänelle pientä rakkauslaulua kaukaisesta
pohjolan kuninkaasta, joka kaipasi idän keisarintytärtä.
Ja jälleen istui Fredkulla hiljaa hevosensa selässä ja kuunteli poikaa,
joka lauloi korkealla ja kirkkaalla äänellä:
Yks on, mi valvomahan
yökausiks sitoo minut,
yks on, mi minun estää
iloja nauttimasta,
tuo idän kaunis impi,
mi valtakuntans' suojaa,
Matilda, sotijalo,
keisarin tumma tytär.
Kodissa parempaa ei
kuin ylväs, kaunis vaimo.
Nyt murhe mua seuraa
tupahan, tantereille.
Kun käräjiltä palaan,
se ratsullani istuu.
Saa omaksein en koskaan
tytärtä keisarin ma.
Niin kuului laulu, ja kun kuninkaantytär oli kuunnellut sen loppuun,
hän hymyili pojalle ja kysyi, kuka oli laulun sepittänyt.
Eikä yksikään ymmärtänyt estää paimenpoikaa, vaan tämä vastasi
kysymykseen, ylpeänä siitä että osasi vastata:
»Kuningas Maunu on sen laulun sepittänyt ajatellessaan Matildaa,
keisarin tytärtä.»
Oi sitä surua, joka silloin valtasi lempeän Fredkullan.
»Onko kuningas Maunu sepittänyt tuon laulun?» hän huudahti.
»Mitä tekisin silloin minä hänen luonaan, joka kaipaa Itämaan
keisarintytärtä? Minusta ei hän ole sepittänyt lauluja, jotka kiertävät
miehestä mieheen yli koko maan. Minua kohtaan ei hänen sydämessään ole
lainkaan rakkautta.»
Ja suuresti kauhistuen kuulivat talonpoikaparat, miten neito kutsui
saattuettaan.
»Oi rakkaat herrat ja hyvät rouvat, seuratkaa minua takaisin kotiin!
Armahtakaa minua, isäni hyvät palvelijat! Sallikaa ettei minun tarvitse
mennä kuningas Maunun luo. Ettekö kuulleet tuota laulua? Minua ei hän
kaipaa, tuo mies. Hän kaipaa vain ihanaa keisarintytärtä.»
Tämän sanottuaan Fredkulla kuuli, miten kansanjoukko, joka seisoi
tiepuolessa odottaen, huusi korkealla äänellä: »Terve, Fredkulla!» Ja
kaikkien niiden tuhansien, jotka tulvivat suuresta Kungahällasta häntä
vastaan, hän kuuli moniäänisenä kaikuna toistavan: »Terve, Fredkulla!»
Mutta neito yhä valitti ja rukoili.
»Rakkaat hyvät herrat ja jalot rouvat, viekää minut kotiin! Ettekö
kuulleet tuota laulua? Mehän teemme rikoksen kuningasta kohtaan. En voi
pakottaa itseäni kantamaan kuningattaren nimeä. Kotiin minä vain
tahdon.»
Tavan takaa huusivat ne, jotka seisoivat etäällä joen molempien rantain
partaalla: »Fredkulla! Fredkulla!»
Silloin tukki Fredkulla käsin korvansa. Hän oli jo kääntänyt hevosensa
ja hoputti äänekkäästi sitä eteenpäin.
»Oi kunpa kansa vaikenisi», hän sanoi. »Fredkullaa he huutavat, mutta
syntynee kai rauha, vaikk'en minä saavukaan. Kuningas Maunu ei ryhdy
sotaan minun tähteni. Hänestä on vain mieluisaa, että palaan kotiin.»
Yhä vain jatkoivat ne, jotka seisoivat tiepuolessa ja odottivat
saadakseen huutaa Fredkullaa. Mutta ne jotka seisoivat lähellä alkoivat
kysellä ja ihmetellä: »Mihin hän ratsastaa? Mihin hän ratsastaa?»
Ja nähdessään, että hän aikoi ratsastaa metsää kohti, syöksyivät he
hänen jälkeensä.
»Kuule, kuninkaantytär, kuule mitä tämä vanha vaimo sanoo!» huusivat
he. »'Minun pääni vapisee vuosien taakan alla', hän sanoo, 'riistääkö
sota nyt minulta poikani?'»
»Nyt, kuninkaantytär», huusivat he, »nyt lukitaan kaikki ovet koko
laaksossa! Nyt avataan asearkut! Talonpoika tempaa auransa maasta! Mitä
tarkoitat tukkiessasi käsin korvasi? Sinun täytyy kuulla, kuulla,
kuulla!»
»Fredkulla!» huusivat he ajaessaan häntä takaa. »Fredkulla, me emme
uskalla heittää viljaa maahan! Fredkulla, meidän tyttäremme ei saa
pitää häitään tänä vuonna! Fredkulla, kun talomme ovat palaneet,
nostavat vanhat vaimot herjausriu'un raunioille ja piirtävät siihen
sinun nimesi, Fredkulla, Fredkulla!»
Koko Storgårdsbyn kylän väki seurasi häntä. He huusivat hänen
ympärillään, kaikki nuo onnettomat ihmiset.
»Fredkulla, ajattele meitä kun me kaadumme! Kun karja ryöstetään
meiltä, ajattele meitä! Kun me kostamme sukulaistemme puolesta,
ajattele meitä! Kun me teemme hurjia tekoja, ajattele meitä! Ajattele
meitä, kuten me tulemme aina ajattelemaan sinua!»
»Sinä et saa ratsastaa kotiin, neito, sinä et saa ratsastaa luotamme.
Mitä vannoit äsken, sinä lupauksenrikkoja? Kuuletko, mitä kansa huutaa
sinulle joen vastaiselta rannalta?»
Ja Storgårdsbyn kylän väki riehui Fredkullan ympärillä ja heittäytyi
tielle hänen eteensä.
»Ruumiittemme yli, neito, voit ratsastaa kotiisi», he huusivat.
Mutta muutamat suutelivat hänen käsiään ja pyysivät hiljaa ja
kauniisti: »Oi pysähdy, älä ratsasta luotamme!»
Hän näki, etteivät he aikoneet hänelle pahaa. Mutta tuo poloinen,
köyhä, sodan uuvuttama kansa ei tiennyt muutakaan keinoa. Muutamat
tarttuivat hevosen ohjiin kääntääkseen sitä.
Fredkulla pysäytti silloin ratsunsa, vaikka tiesikin hyvin, että olisi
saanut vahingoittumatta ratsastaa kotiinsa, sillä vaikka muutamat
metsässä elävät hurjat miehet ja lainsuojattomat, joille hän oli
luvannut anteeksiannon, nyt uhaten kohottivatkin puukkonsa häntä kohti,
niin suutelivat he kuitenkin samassa hänen hameenliepeitään.
Hän viuhautti ratsuraipallaan keskelle joukkoa ja huusi: »Pois tieltä!»
Silloin talonpojat vetäytyivät etäämmä ja jäivät seisomaan epätoivon
masentamina. He näkivät, että Fredkulla oli niin tuskissaan, etteivät
uskaltaneet pyytää häneltä armoa.
»Tapahtukoon sinulle kuten tahdot, neito», he huusivat. »Tiesi on
vapaa.»
Fredkulla istui hiljaa, ja hänen kaihoisa katseensa suuntautui kohti
kaukaisia, metsää kasvavia kukkuloita. Niiden takana oli koti, minne
hän olisi tahtonut paeta niinkuin haavoittunut eläin pakenee luolaansa.
Kauan hän istui niin ja tuijotti hehkuvan kuumin silmin, joiden
jokainen kyynel oli kuivunut.
Sitten kuninkaantytär käänsi hevosensa aivan hiljaa ja ratsasti jälleen
laaksoa kohti.
Hän kääntyi takaisin yksin, vapaaehtoisesti, sen vuoksi että rakasti
suurta, ihanaa rauhaa.
Jälleen hän kulki laaksoa kohti, muttei reippaasti ja iloisesti, vaan
askel askeleelta.
Hiljaa ratsasti Fredkulla alas mäenrinnettä Storgårdsbyn kylään ja
eteenpäin palaneiden raunioiden ohi alas joelle ja lauttauspaikkaan.
Kansa hiipi hiljaa hänen jäljessään ja kuiskutti, ettei neitoa saanut
häiritä, ettei hänen tekoaan uskaltanut ylistää.
Ylitettyään joen suurella lauttausveneellä Fredkulla laskeutui hevosen
selästä ja seisoi katsellen veteen. Ja hän alkoi hiljaa puhua
itsekseen:
»Näetkö nyt tuota suurta vesimäärää, joka järkähtämättömästi rientää
mereen. Hentojen aaltojen on empimättä heittäydyttävä voimakkaan
helmaan, vaikkakin tämä näyttää katkeralta ja kauhealta. Vaikka joki
löytäisikin matkallaan pienen, rauhallisen, kaislanseppelöimän
poukaman, ei se koskaan saa viipyä siellä. Ja jos se tahtoisi palata
takaisin rauhaisaan metsälähteeseensä, ei se suinkaan voi sitä tehdä.
Sen on riennettävä vain eteenpäin, alati ja järkähtämättä eteenpäin.
Katso, sellainen on kohtalo. Sinun tulee olla tuollainen hento aalto,
joka vierii maailman rauhattomuuteen ja lauhduttaa sen katkeruutta.»
Mutta tällä välin on Kungahällasta saapunut muutamia ylväitä
ratsumiehiä, jotka nyt lähestyvät lauttauspaikkaa.
Nostakoon jo neito katseensa maasta! Nähköön hän kuningas Maunun! Tämän
kypärässä on kultainen jalopeura, kuninkaallinen tunnus, joka myös
loistaa hänen yläpuolellaan hulmuavasta lipusta ja hänen punaisista
silkkivaatteistaan. Nähköön neito hänet, hän itse on Pohjolan
jalopeura! Katso miten hänen pitkät silkinkarvaiset hiuksensa liehuvat
harteilla, katso hänen ylpeätä ryhtiään, katso hänen silmiensä
soturinilmettä.
Nyt hän saapuu. Tomu pilvenä tuprahtaa hänen edessään. Hän saapuu. Hän
erottuu mustana varjona illan kajastuksessa ratsastaessaan yli kentän,
ja tanner vapisee hänen ratsunsa alla. Nosta silmäsi, neito, ja hymyile
yljällesi! Älä ajattele enää, että mieluummin heittäytyisit noiden
nopeiden kavioiden alle, joiden kumean kaiun kuulet, ja kohtaisit
kuoleman!